Meillä lähtee neljäs viikko enemmän tai vähemmän sairaana ja ennen kaikkea yskäisten yöheräilyiden kera. Heräilyllä en tarkoita kahta, kolmea, neljää tai viittäkään herätystä. Tarkoitan hyvänä yönä viittätoista ja huonona jatkuvaa heräilyä.

Muutaman yön ajan olemme taas (kuten kuumeilun aikana) tehneet niin, että toinen vanhempi nukkuu lasten huoneessa tai oven takana ja toinen omassa makuuhuoneessa. Aamulla sitten vaihdetaan vuoroja. Hirveästi ei jää perheen yhteistä aikaa, kun aina vapaa-ajalla toinen vanhempi on nukkumassa. Se on ankeaa.

Vieroituskuurille!

Eilen tajusimme, tai ainakin luulimme tajuavamme, että lapset eivät taida enää olla niin köhäisiä. He taitavat olla tottuneita vanhemman öiseen läsnäoloon. Näin ei voi koko perheen hyvinvoinnin nimissä jatkua. Tämähän on ihan kuin vauva-aikana ennen unikoulua! Vieroituskuurille!

Ymmärrys lisääntyy

Monenlaisia asioita oppii ymmärtämään (monikko)vanhempana. Esimerkiksi sen, miksi hereillä pitäminen on kidutuskeino — ja tehokas sellainen. Viime viikkoina luulen myös entistä paremmin sisäistäneeni, miksi ihmiset jäävät lääkekoukkuun.

Kun pienen pieni pilleri on niin lähellä, käden ulottuvilla, ja se poistaa ahdistuksen, unettomuuden, levottomuuden tai mistä ikinä onkaan kyse, vaatii etenkin pitkään vaivojaan poteneelta paljon olla turvautumatta siihen. Pitkänäköisyyttä, voiko sitä odottaa tuossa tilanteessa? Nappaanko napin vai valvonko mahdollisesti leijonanosan yöstä? Miten pärjään huomenna jos valvon?

Ajatus kieltämättä karkasi pilleripurkkiin.

Pystyin stoppaamaan voimakkaampien unilääkkeiden käytön muutamiin iltoihin. Sain kokonaan nukkumatta olemisen kierteen katkaistua. Tunnistin kuitenkin ne risteykset, joista riippuvuus voisi alkaa. Ne levottomat, unettomat, huoliajatuksiset minuutit ja tunnit sängyssä. Ajatus kieltämättä karkasi pilleripurkkiin. Mietin myös, oliko ihan vastuullista määrätä minulle kokonaista purkillista mahdollisesti riippuvuutta aiheuttavaa lääkettä, vaikka käyttötarkoitus oli tilapäinen. Odotin paria, kolmea pilleriä.

Tämä lääkeasia oli muuten taas niitä asioita, että mietin kirjoitanko tästä ollenkaan. Tunnistan pelon heikoksi tai huonoksi leimatuksi tulemisesta, kun joudun unen saamiseksi turvautumaan kemialliseen ratkaisuun. Mietin myös, kuinka ironista olisi kirjoittaa tästä ja myöhemmin napsahtaa lääkekoukkuun. No, jälleen kerran siinä kohtaa pienin murheeni olisi varmaankin blogipostaus. Ja haluan olla täällä mahdollisimman aito ja avoin, vaikka jotkut asiat toki pidän yksityisinä.

Jänniä juttuja

Jännä juttu, että unihäiriöstä ja uupumuksesta toipuminen ei oikein etene. Miten ihmeessä voisikaan, ajattelen nyt. Mutta niin vaan huomaan monta kuukautta ahkerasti yrittäneeni toipua. Huvittavaa ja huojentavaa tajuta sen mahdottomuus näissä olosuhteissa. Yritän lakata piiskaamasta itsenäni.

Elää ja katsoa mitä tuleman pitää. Ehkä eräänä päivänä herään ja huomaan, että, kappas, minähän osaan taas nukkua ja voida hyvin!

Muita merkittäviä asioita: haluaisin kotiimme suuren, eksoottisen mosaiikkikuvioisen maton. Puoliso ei, koska hän on köllötellyt niiden keskellä ja ruokaillut päällä lähes koko elämänsä. Kompromissia kaivataan. Ehkä se löytyy, kuten löytyi takkahuoneen sohvankin osalta. Toiveet tummasta nahkasohvasta ja pinkistä laiskanlinnasta muotoutuivat harmaaksi plyysisohvaksi.