Vauvat ovat seonneet
Kuva: Narcis Ciocan /Pixabay
Kirjoitin viimeksi väsymyksestä. Vauvojen lukumäärä toki vaikuttaa asiaan, mutta uuvuttavinta on siis se, että heidän niin kutsuttu rytminsä on kadonnut täysin. Ja vaikkei tämänikäisillä sellaista tyypillisesti ole, niin näillä vauvoilla kutakuinkin oli sairaalasta kotiutuessa. He söivät kokonaisen aterian ja nukkuivat jopa kolmesta neljään tuntia, helpoin nakki ylikin ja hankalin potilas parisen tuntia, yhtä pötköä.
Nyt päivät ja yöt ovat yhtä silppua ja vatsat täynnä kaasua. Pieni välipala ja torkut siellä ja toiset täällä. Etenkin yksi veijareistamme, joka päivisin nukkuu kohtalaisesta, on keksinyt hauskan leikin. Iltayhdeksältä hänen suuret, kauniit silmänsä rävähtävät apposen auki ja suuntaavat meihin minä-en-aio-nukkua-tänä-yönä-joten-ettepä-nuku-tekään -katseen.
Pahin vastustajamme edellä mainitun henkilön lisäksi on vatsavaivat – ja totuuden nimissä, kyllä kaksi muutakin rakasta lastamme tuntuvat öisimpinä kaaoksen hetkinä vastustajilta. Jos olisikin niin, että heräisimme vain kolme kertaa yössä heidät syöttämään ja laskemaan takaisin sänkyyn, olisi elämä ruusuista. Pikkuilmapallojamme pitää kuitenkin pierujumpata, vatsahieroa, röyhtäyttää ja kanniskella ympäri asuntoa jopa kaksi tuntia. Jokaista. Jokaisen ruokailun jälkeen. Tällä hetkellä seuraava maitobaarin tarjoilu ehtii toisinaan jo alkaa ennen kuin edellinen kierros on kokonaan päättynyt.
Vertaistuki ja mittasuhteet
Leuhkin jokunen teksti takaperin, että pätkissä saa nukuttua melkein kokonaiset yöunet. Se on historiaa (toivottavasti myös tulevaisuutta) se. Muutama tunti yössä on onnenpotku. Muutaman tunnin lisää saa ainakin toinen meistä vanhemmista päiväsaikaan unipankkiin, kun hoitaja tai läheinen on apuna.
Tätä ei kestä ikuisesti.
Muutkin ovat selvinneet tästä.
Haasteissa ei ole mitään odottamatonta.
Paljon vaikeampaakin voisi olla, esimerkiksi koliikki.
Juuri tällä hetkellä ja tässä maassa on ainakin yksi toinen perhe joka käy samaa läpi.
Vauvamme ovat superihania, olemme niin onnekkaita.
Tällaiset ajatukset auttavat. Tuo toinen perhe on eri puolella Suomea asuva perhe, johon tutustuin sosiaalisen median kautta. Heille syntyi kolmoset muutamia viikkoja meidän jälkeen. Kokemukset ovat aika identtiset, ja vertaistuesta saa voimaa.
Jälkitarkastuksen masennustestin mukaan en myöskään ainakaan vielä ole menettänyt toivoani tai edes huumorintajuani. Öitä pelkään, ja aamukolmelta kolmen itkevän lapsen kanssa ei yleensä naurata, mutta muina aikoina pystyn toisinaan hekottelemaan arjellemme.
Yllätyksiä
Viime päivien yllätyksiin ovat lukeutuneet neuvolatädin käynti (oli kalenteroitu mutta on eri asia ehtiä ja muistaa katsoa kalenteria), hoksaus että pääsemme pian ulkoilemaan (kuin taivaan portit avautuisivat) pikkupienimmänkin saavutettua lähes kolmen kilon kypsä paino sekä pyykkikassista löydetty kakkavaippa (onneksi nätisti kiinni teipattu).
Kirjoitin aiemmin, että on vähintäänkin uutta joutua tekemään erityisjärjestelyitä roskakatosta kauemmas suuntautuvia omia retkiä varten. Erikoista on myös se, että täytyy pyytää lupa esimerkiksi parranleikkuuseen (koskee lähinnä puolisoa) ja muuhun omaan aikaan. Onko hyvä hetki, pärjäätkö muutaman minuutin jos kaikki kullannuput heräävät yhtä aikaa?
