Valkopyykki sen kertoo: olen toipumassa uupumuksesta
Neiti A tekee siirtoa rakennuksesta toiseen minun villapaidassani. Kuva: Kirjoittaja
Maraton on vielä kesken, mutta useista eri merkeistä päättelen suunnan olevan oikea. Uupumus, joka minun kohdallani on ollut sekoitus masennusta, ahdistuneisuutta ja unihäiriötä, antaa jo hiljalleen tilaa tavallisesta arjesta nauttimiselle sekä suoranaisille elämän valopilkuille.
Toisaalta, yksittäinen asia kuten kuntoutustuki- tai sairauspäivärahahakemusten laatiminen, lentolippujen vertailu ja ostaminen tai lasten sairastuminen tipauttavat minut kuoppaan. Vaan ei niin syvälle kuin aiemmin. Välillä mennään yksi askel eteen ja kaksi taakse, välillä toisin päin.
Mistä siis luulen tietäväni sunnan takkuisella toipumistielläni olevan oikea? Siitä, että…
Tekee asioita koska haluaa, ei ainoastaan koska pitää. Huvikseen. Muuten vaan. Tekemisen ilosta. Kokeillakseen. Nämä näkökulmat olivat vuosia hukassa.
Tuntee ajoittain elävänsä elämää sen sijaan että ainoastaan selviytyy siitä.
Ostaa kukkia kotiin.
Ei pliis yksinkertaisesti osteta ja käytetä valkoisia vaatteita.
Lähtee yksin tai yhdessä metsään, keskustaan tai kävelylle. Ei siksi, että ulkoileminen täytyy saada raksittua listalta vaan koska maisemien katselu ja ympäristön muutos tuntuvat aidosti virkistävältä.
Näkee jonkun järjen valko- ja kirjopyykin erikseen pesemisessä ja alkaa erotella ne. Pitkään vetosin puolisoonkin, että ei pliis yksinkertaisesti osteta ja käytetä valkoisia vaatteita. Nyt tuo ajatus naurattaa. Kai siinä on ollut jokin selviytymismoodi päällä. Syvästi uupuneena näkee helposti asioiden vaivalloiset puolet sen sijaan, että huomaisi mitä iloa tai lisäarvoa ne tuottavat.
Tekee ruokaa jota tekisi mieli syödä, ei ruokaa jota valmistuu helposti ja nopeasti iso määrä.
Kiinnittää enemmän huomiota itsensä ulkopuolelle, ei elä niin vahvasti päänsä sisällä. Huomaa muut ihmiset ja luonnon, ja on niiden kanssa vahvemmassa vuorovaikutuksessa.
Vai olinko se vain minä?
Perheen kanssa oleminen tuntuu raskaan suoritteen sijaan hetkittäin jo, no… elämiseltä. Tavalliselta elämältä. Ollaan vain ja tehdään mitä mieli tekee. Kaikkea ei tarvitse enää niin ankarasti koordinoida, optimoida, suunnitella ja valmistella, kun kolmoset ovat jo isompia ja minun vointini aavistuksen parempaan päin. Tai tarvitsiko aiemminkaan koordinoida, optimoida, suunnitella ja valmistella – vai olinko se vain minä?
Pystyy nauttimaan lapsista sen sijaan, että pelkästään selviytyy heidän hoitamisestaan.
Aamu- ja ilta-ajatukset ovat neutraalimpia. Pitkään heräsin ja menin nukkumaan ahdistuneena ja pelokkaana. Miten yö menee? Nukkuvatko lapset? Saanko minä nukuttua vaikka lapset nukkuisivat? Tuleeko joku taas herättämään? Miten huomisesta päivästä kaikkine väsymyksineen, tehtävineen ja härdelleineen taas selvitään? Miten tämä päivä oikein meni, millainen äiti jaksoin olla? Huomaan miettiväni nykyään useammin arkisia asioita. En niinkään pelkää tulevaa päivää – jos ei sitten päällä ole sairastelukierre tai jokin muu erikoisvieras.
Meditoiminen on pääsääntöisesti helpompaa, kun olo ei ole aivan niin levoton.
Priorisoin oman hyvinvointini, kun aiemmin ensin tulivat muiden tarpeet.
