Mikä muuttui vuodessa, kirjoitin ensin otsikkoon. Mitä muutettiin, korjasin äkkiä. Siinä on oikeastaan koko uupumuksesta toipumisen matkan ydin: jos mitään ei (aktiivisesti) muuta, mikään ei muutu.

Tuntuu poikkeuksellisen raskaalta aloittaa tämä teksti, vaikka sisältö sinänsä on iloinen. Niin paljon on vaan muuttunut, että en tiedä mistä aloittaa. Ehkä vaan rönsyilen menemään.

Riskiraskaus triggerinä

Uupumus alkoi toden teolla kasaantua kesän ja syksyn 2020 aikana raskauden ja unihäiriön myötä. Sitäkin edeltävää painolastia ja alttiutta uupumukseen oli suorittajaluonteen myötä. Uupumukselle entisestään altistava unihäiriö linkittyi selvästi raskauteen, mutta en tiedä oliko se psyykkistä (riskiraskaus, jatkuva riskipuhe ja seuranta), hormonaalista vai molempia. Läpi raskaus-, vauva- ja taaperoajan ja vielä lasten tultua leikki-ikäänkin uupumus syveni, aaltoili tai ei ainakaan parantunut.

Järjestin juhlia lähes väsymyspsykoositilassa.

Fyysinen ja psyykkinen väsymys lisääntyivät niin salakavalasti, että niistä tuli uusi normaali. Olin, nyt tästä hetkestä katsottuna, jonkinlaisessa ylikierros- ja lähes väsymyspsykoositilassa, ja omaa vointiani täysin tajuamatta matkustelin pienten lasten kanssa, järjestin juhlia ja pidin yllä sosiaalisia verkostoja. Yritinpä jossain vaiheessa töihin (virhe, johti tähän useamman vuoden sairauslomaan) ja erittäin fyysisesti vaativan harrastuksenkin pariin palata.

En tajunnut millaisilla kierroksilla kävin. En osannut pysähtyä. Väsytti kyllä, ja mielessä pyöri lähes repeatilla lause: ”Voi **** mitä p***aa, milloin tämä loppuu.” Aika painava varoitusmerkki. Viime keväänä nukuin vain 20 minuutin pätkissä. Romahdin kylpyhuoneen lattialle, luulin sekoavani. En kestänyt ääniä, tekemistä, olemista. Mietin sairaalaan hakeutumista. Sen sijaan hain perhetyötä ja kotipalvelua ja osittain muutin tilapäisesti ystävien tyhjänä olleeseen asuntoon.

Mikä alkoi tervehdyttää?

En oikein saa kiinni siitä, mitä kaikkea uupumuksen syvenemisen, sen jatkuvan läsnäolon ja toisaalta toipumisen käynnistymisen aikana tapahtui. Ne asiat sen sijaan osaan kristallinkirkkaasti nimetä, jotka minua alkoivat tervehdyttämään. Asiat, jotka alkoivat rauhoittamaan hermostoani ja sitä kautta mieltäni.

Ainakin ensimmäinen puoli vuotta jos ei pidempäänkin tuntui, että mikään mitä teen tai olen tekemättä ei auta. Se turhautti, väsytti, lannisti ja masensi. Jatkoin silti sinnikkäästi järki edellä – vointi oli niin huono, että ei ollut menetettävääkään. Jatkoin oikeiksi itsekseni ja muiden kanssa järkeilemiäni asioita, siitäkin huolimatta, että tunne huusi muuta.

Nukkumisjärjestelyt. Luojan kiitos annoin periksi puolison jo aikaa sitten ehdottamalle idealle siitä, että hän nukkuisi lasten kanssa. Päästin irti ajatuksesta, että lasten täytyy nukkua yksin omassa huoneessaan, ja toipumisen tärkein kulmakivi asettui paikoilleen. Tähän saakka puolison vieressä parisängyssä nukkuessamme heräsimme käytännössä aina molemmat, kun joku lapsista piti ääntä tai tuli viereen. Omaan unihäiriöheräilyyni yhdistettynä tämä oli katastrofi, eikä se taannut puolisollekaan hyviä unia.

Puolisentoista vuotta sitten sovitin sängyn talon toisella puolella olevaan suureen vaatehuoneeseen, ja siellä olen nukkunut sittemmin lähes kaikki yöt. Puoliso on nukkunut enimmäkseen lastenhuoneen lattialle levitetyillä patjoilla ja välillä parisängyssämme. Niin tai näin, heräävät lapset on opetettu hiipimään suht hiljaa isänsä viereen. Ei turhia herätyksiä kenellekään.

Nyt ehdittiin vasta johdantoon ja ensimmäiseen keinoon. Toisessa osassa päästään  raakaan rajaamiseen, rutiineihin, kommunikointiin ja lopulta normaaliin savun nousemiseen korvista. Kerron myös tarkemmin kotoa muuttamisesta.