Eilen sen sanoin ääneen puolisolle: elämä alkaa taas tuntua normaalimmalta. Jaksan taas normaaleita asioita. Samalla ikään kuin pidätän hengitystäni uupumuksesta toipumisen äärellä. En uskalla huokaista ja rentoutua, pelkään takapakkiryöppyä. En silti voi välttyä useilta päivittäisiltä ilon pirskahduksilta: hetkinen, vuosi sitten en todellakaan olisi vielä jaksanut tätä tai voinut kuvitella tuota!

Mielialani on parempi ja synkät ajatukset lähinnä ohimeneviä. Kuormitustekijöiden lisääntyessä mieli notkahtaa yhä helposti mutta ei niin pohjalle. Päässä ei ole aikoihin enää pyörinyt repeatilla se nauha, joka vuosia jankutti: ”Voi *****, kuka tämmöistä p***aa oikein jaksaa?”

Nukun välillä ja lähes tavanomaisesti, kun ylimääräisiä isoja stressitekijöitä ei ole. Kapulat arjen rattaissa aktivoivat yhä helposti unihäiriön, mutta olen kiitollinen nukutuista tunneista ja pätkistä, enkä enää pelkää nukkumaan menemistä ja heräilyä. Nukun miten nukun, selviän silti tästä kohtuudella. Toissapäivänä jopa nukahdin päiväunille! Täysin poikkeuksellista. Kertoo hermoston hälytystilan rauhoittumisesta.

Ei enää tarvitse lepäillä tuntitolkulla.

Minun ei enää kaikkina päivinä tarvitse lepäillä tuntitolkulla kesken päivän selvitäkseni arjen askareista. On myös niitä ajanjaksoja,kun levytän iltapäivät. Jaksan olla jo pitkiäkin aikoja ainoana aikuisena lasten kanssa, mikä johtuu toki myös heidän omatoimistumisestaan – mutta myös toipumisestani.

Jaksan asioita itseni ulkopuolella

Jaksan viimein ajatella osa-aikatyön löytämistä. Olen ollut pian kolme vuotta pois työelämästä epäonnistuneen ja uupumusta syventäneen työskentelykokemuksen päätteeksi. Voin harrastaa rakasta ja raskasta korkeasykkeistä urheilulajiani menettämättä yönia (kokonaan).

Jaksan lasten sairastumiset ilman pelkoa (minun) sairaalahoitoon joutumisesta. Unihäiriön ja uupumuksen ollessa pahimmillaan harkitsin psykiatriselle osastolle lähtemistä. Olin pimahtaa. Ainoa asia mikä minua esti oli se, että tiesin ettei minua otettaisi hoitoon vielä kipeämmin avun tarpeessa olevien ajaessa edelleni.

Jaksan useimmiten hoitaa kotityöt ajallaan, ja välillä jopa nautin niistä. Jaksan kokeilla uusia ruokalajeja ainaisen nopeimman mössön valmistamisen sijaan. Jaksan ulkoilla päivittäin ja muutenkin liikkua enemmän. Jaksan huolehtia itsestäni, esimerkiksi pitää kiinni ihonhoitorutiineista. Vähän vaihtelevasti mutta kuitenkin.

Kaikki voimat eivät mene omaan selviytymiskamppailuun.

Jaksan viettää illalla hetken aikaa puolison kanssa, sen sijaan että kaatuisin raatona suorilta jaloilta sänkyyn lasten mennessä sänkyyn. Jaksan jo vähän jutella itseni ulkopuolisen maailman asioista, kun kaikki voimat eivät mene omaan selviytymiskamppailuun. Jaksan haaveilla tulevaisuudesta, vaikka kaikki tarvittava onkin nyt ja tässä.

Jaksan väsymyssumuverhon väistyessä nauttia todella paljon enemmän lapsista. Eilen liikutuin liki kyyneliin tyttöjen kirmatessa villipupujen lailla metsässä keppejä keräämässä.

Seuraavassa postauksessa käyn läpi asioita, joita en todellakaan vielä jaksa.