Elämä alkaa taas tuntua normaalimmalta, totesin eilen puolisolle. Kirjoitin viimeksi normaaleista asioista, joita uupumuksesta toipuessa alan jo jaksaa

Mutta. On myös paljon asioita, joita en todellakaan jaksa. Asioita, jotka saavat minut romahtamaan pahimmillaan sekunneissa. Asioita, joita en jaksa vielä tai välttämättä enää koskaan uupumusta edeltäneeseen tapaan. En ole enää sama ihminen, hermostoni ei enää ole sama. Ihmiset ovat erilaisia, mutta jos olet uupumassa, uupunut tai uupumuksesta toipuva, kannattaa harkita näiden elementtien minimointia elämässä:

– Äänet, erityisesti kovat ja samanaikaiset. Arkinen ruokapöytätilanne, jossa lapset kauniistikin pyytävät minulta samanaikaisesti maitoa, margariinia ja omenaa, on minulle horroria. Tai pukemistilanne: laitatko hanskat, laitatko lahkeet, missä mun pipo? Minut valtaa selittämätön olo. En voi revetä joka suuntaan, ja oikosulku ja raivarit ovat valitettavasti vielä välillä seurauksena.

– Sisällä pitkään oleminen lasten kanssa. Äänimaailma käy hermostolle. Ulkona voin touhuta heidän kanssaan tuntitolkulla. Puoliso joskus tuumasi, että en koskaan leiki lasten kanssa. Ei, en leikikään siten miten sinä leikit (äänekkäitä hirviö- ja takaa-ajoleikkejä, painia ja niin edelleen). En leiki niin, koska hermostoni huutaisi hoosiannaa, en nauti siitä ja seuraamukset ovat kaikille osapuolille katastrofaaliset. Sen sijaan sylittelen, luen, juttelen, legoilen, osallistun nukkeleikkiin ja ulkoilen. Ulkona voin riehua trampoliinilla ja hurjistua luisteluhipassa, kun äänet katoavat maailmankaikkeuteen. Minun ei tarvitse olla kaikkea kaikille, toisin kuin vanhemmuuden alkutaipaleella luulin.

– Kiire, varsinkin yhdessä lasten kanssa. Itsekseen siitä vielä selviää vaikka onkin myrkyllistä.

– Multitaskaaminen. Multitasking = multipasking. Et teet mitään huolella, paitsi itsesi väsyttämisen. Parempi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Soitin eräästä työpaikasta, ja siellä kuulemma pitäisi tehdä montaa asiaa samanaikaisesti ja ”antaa 100% plus ALV” itsestään. Ei kiitos.

Rajansa huolillakin

– Voimakas huoli läheisistä, raha-asioista, tulevaisuudesta… Huolet kuuluvat kaikkien ihmisten elämään, mutta minulla ne romuttavat helposti ensin nukkumisen ja sitten koko voinnin. Huolia ei voi estää, mutta niiden ei tarvitse rehottaa rajattomina. Voi rajata sitä, kuinka usein soittaa huonosti voivalle läheiselle, kirjautuu verkkopankkiin ja niin edelleen.

Mieleni, se sama vanha maailmanmatkaajaveijari.

– Matkustaminen, sanoo ihminen joka kävi Turkissa sekä alle 1- että 2-vuotiaiden kolmosten kanssa. Aivan järjetöntä. Jälkikäteen tajuan tehneeni nuo matkapäätökset totaalisessa väsymysmasennuspsykoosissa. Toiselle irtiotto arjesta voi olla se pelastava asia, mutta minulle pelastus on tappavan tasainen arki ja rutiinit. Säästää valtavasti voimia. Olen repeytynyt kahteen eri tiimiin tässä matkustusasiassa: mieleni, se sama vanha maailmanmatkaajaveijari, haluaisi matkustaa, kokea, heittäytyä. Hermostoni huutaa (toistaiseksi) eitä.