Se alkoi kai jo kuukausi sitten, ehkä kaksi. En hahmota aikaa. Hillittömästi vääntöä kuntoustuesta, lasten mystistä heräilyä (terveenä) pitkin yötä, lasten sairastuminen, oma sairastuminen, lasten uusi sairastuminen ja viime viikkojen ylimääräiset arkivapaat lasten kanssa kotona. En huomannut ylikierrosteni yltymistä ja väsymistä, kaikkeen tottuu. Taisin jopa laittaa lisää kierroksia pyttyyn, kun vapaan hetken koittaessa lähdin hikiliikkumaan. Rentoutumaan, mukamas.

Mutta eihän se sitä ollut. Oli vaan helpompi pitää pallo pyörimässä vinhaa vauhtia kuin pysäyttää se. Väistämätön stoppi tuli viime viikolla tuttuun tapaan: lähes lakkasin nukkumasta. Öiden pisimmät unipätkät olivat paria tuntia, lyhimmät kymmentä minuuttia. Kahden, kolmen, neljän, viiden tällaisen yön (ja sairaiden lasten kanssa vietetyn päivän) jälkeen ajatukset alkoivat olla aika synkkiä. Pikimustia.

Iskikö jo omahyväisyys?

PIIIP! Peli poikki. Olisi pitänyt viheltää jo aiemmin, soimasin itseäni. Vaan kun en huomannut, lohdutin itseäni. Eikä se kovin helposti olisi ollut mahdollistakaan sairaiden lasten kanssa, lohdutin lisää. Itkin väsymystäni ja näköalattomuuttani illalla. Itkin sitä aamulla. Sitten lähdin vuorokaudeksi ystäväni asuntoon. Olin ihan tuhannen kierroksilla, en pystynyt rentoutumaan. Tein tärinäterapia- ja rentoutusharjoituksia, oleilin hiljaisuudessa ja kokeilin katsoa telkkaria. Mikään ei tuntunut auttavan. Väsymys kirveli vietävästi silmiä, ja päätä vaivasi putkinäkö.

Tiesin vanhasta kokemuksesta, että helpotus ei tule heti. Lastia pitää keventää pidemmän aikaa. Siispä saimme, kiitos mummin ja vapaaehtoisten, järjesteltyä seuraavia päiviä niin, että en ollut juuri ollenkaan lasten kanssa yksin ja sain useamman kerran päivässä omaa, hiljaista aikaa. Yö yöltä unipätkät alkoivat pidentyä. Viime yönä nukuin kokonaiset yöunet! Niitä ei ole monia viimeiseen neljään vuoteen mahtunut, joten kyseessä oli juhlan paikka.

Tästä tullankin siihen, että minun on myönnettävä kuntoutumisen olevan vielä kovasti kesken. Iskikö jo omahyväisyys? Ehkä. En uskonut näin rajua pudotusta enää tulevan. Voimavarat ovat kuitenkin vielä hauraat, en kestä paljoa kuormitusta. Positivista on se, että taakan keventyessä mieli ja keho kiittävät siitä kohtuullisen nopeasti.

Yrittää, ei yrittää

Huhtikuun lopulla laskin olleeni vuoden sairauslomalla. Kuulostaa pitkältä ajalta, enkä olisi ikinä uskonut joutuvani tai pystyväni olemaan niin pitkään kotona. Vastoin oletuksiani aika on mennytkin nopeasti eikä tylsää ole tullut kertaakaan. Lasten ollessa hoidossa lepään, teen kotitöitä, ulkoilen, lepään, käyn terapiassa ja tapaan silloin tällöin kavereita. Ja mietin, miten perheelliset ihmiset ylipäätään ehtivät hoitaa kaiken välttämättömän sekä käydä töissä. Useina päivinä, varsinkin viikonlopun jälkeen, lähes yksinomaan lepään. Lasten ollessa kotona homma onkin nonstop-sirkustirehtööreilyä.

Toinen tekee töitä, mitä minä oikeen teen?

Supersuorittajalle on outoa ja opettavaista olla uupunut. Arki on täynnä testejä, esimerkiksi sohvalla makoileminen puolison ryskäessä vapaapäivänään kylyphuoneremonttia. Makaan ja yritän rentoutua. Ei onnistu. Makaan ja yritän olla rentoutumatta. Toinen tekee töitä, mitä minä oikein teen? Tämä on itsekeskeistä. Mutta tämä on nyt minun työni, paraneminen. Onnistun rentoutumaan vähän kun en yritä.

Ensi kerralla puhutaan ainakin toipumishäpeästä.