Itseni tarkkailua. Minun napani ympärillä pyörimistä. Itseni hoitamista.

Uupumuksesta toipuminen on sitten oksettavan itsekeskeistä touhua, puuskahdin terapeutilleni. Ja niin sen kuuluu ollakin, jatkoin. On tuhannen taalan paikka saada olla sairauslomalla, käydä terapiassa ja viettää aikaa itseään tutkiskellen. On tuhannen taalan paikka kasvattaa hyvää omissa ajatus- ja toimintamalleissaan ja karsia vahingollista. Samalla se on tuskallisen hidasta ja loputtoman minäkeskeistä. On outoakin pitää itsestään huolehtimista ykkösprioriteettina, vaikka niinhän sen kuuluisi olla.

Meditoin, joogaan, ulkoilen, lasken rimaa kotitöiden suhteen, yritän tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan ja oivallan terapiassa raivorehellisyyden äärellä. Seuraan vireystilaani. Pitää liikkua mutta ei niin korkealla sykealueella että yöunet menevät. Pitää käyttää unilääkkeitä siinä määrin, että unettomuuskierre ei pääse vallalle — mutta kuitenkin mahdollisimman vähän, jotta luonnolliselle unelle on mahdollisuus ja aamutokkura pysyy kohtuudessa. Pitää levätä päivällä mutta ei nukkua liikaa niin, että yöksikin riittää unta. Pitää olla sosiaalinen mutta ei liian sosiaalinen. Pitää olla tarpeeksi aktiivinen mutta ei liian aktiivinen. Ja kaikessa edellä mainitussa raja on erittäin häilyväinen ja päiväkohtainen.

No, miten et vieläkään ole rentoutunut?

Siispä yritän kuunnella mitä tarvitsen ja toimia sen mukaan. Pitkä meditaatio voisi nyt rauhoittaa. Jaahans, ei toimi. Olen liian kierroksilla. Kokeilisinko joogata ensin itseni tähän hetkeen? Sehän toimi — tänään. Eilen ei auttanut mikään, ja teemana oli sitten hetken ja olotilan hyväksyminen sellaisenaan pahentamatta niitä omilla ajatuksilla. Siis näillä ajatuksilla: No, miten et vieläkään ole rentoutunut? Täällähän on hiljaista ja rauhallista, ja lasten päiväkotiin viemisestäkin on jo tunti. Mutta rentoutuminen ei tapahdu nappia painamalla. Se on prosessi.

Onko ihmekään ettet voi heti rauhoittua jos ilta on ollut härdelliä ja aamu vielä suurempaa sekamelskaa. Sehän olisi suorastaan luonnotonta, eräs ystävä pohti. Tästä tuli minulle merkittävä voima-ajatus rentoutumisstressin (mikä paradoksi!) hetkiin.

Yksityisyrittäjyyttä

Välillä kolkuttaa huono omatunto töissä käymättömyydestä. Kuitenkin ymmärrän, että tämä on nyt työni. Eikä edes pelkkää päivätyötä vaan kellon ympäri pyörivää yksityisyrittäjyyttä, johon ei voi edes hankkia hetkellistä tuuraajaa. Helpommalla pääsisin töissä- Unissaankin prosessoin asioita.

Päivisin kokeilen, onnistun, epäonnistun, oivallan, prosessoin, teen samoin, teen toisin, yritän uudelleen, liikun, olen liikkumatta, olen kontaktissa muihin ihmisiin ja vetäydyn omiin oloihini. Olen hyvin sosiaalinen ja kaipaan ihmiskontakteja, mutta samalla ne kuormittavat minua täysin eri tavoin kuin koskaan aiemmin. Mitä ihmettä, tämähän on ennen ollut hauskaa ja ajaa nyt minut hulluuden partaalle. Kuka oikein olen?

Käytännössä opettelen täysin uutta tapaa elää, koska uupumuksen ja elämäntilanteen muutoksen myötä en ole enää sama ihminen. Samat asiat eivät palauta ja reagoin asioihin aivan eri tavoin. Se mistä ennen sain voimaa voi nyt kuormittaa kohtuuttomasti. Yhdellä hetkellä tunnen fyysisestikin olevani kurkkua myöten täynnä ihokontaktia, ääntä ja ihmisten kanssa keskustelemista. Toisella hetkellä janoan seuraa.

Jatkuvia ihmiskokeita

Meditoidessa ajatukset pompsahtavat mieleeni kuin plussapallot. Hukun niihin, erotan itseni ajatuksistani ja palaan taas tähän hetkeen. Tutkin kehon ja mielen yhteyttä. Entä jos tekisin näin? Miten tällainen hengitys vaikuttaa vireystilaan? Entä jos ajattelisinkin noin, rauhoittaako se sydämen sykettä ja laskee kierroksia? Ahaa, eilinen kikka ei toiminut. Kokeillaanpa toista lähestymistapaa. Ikään kuin tekisin jatkuvia ihmiskokeita. Teen niitä koko perheen hyväksi. Kun voin paremmin, lapset ja puoliso voivat paremmin. Koko perhe saa myös kärsiä epäonnistuneista yrityksistä: kun lähdettiin vastoin vaistoani käymään vielä siellä yhdessä paikassa tai päätin väsyneenä hoitaa vielä sen yhden ei-pakollisen asian — ja sitten räjähdin.

Tuntosarvet ovat koko ajan valppaina.

Mikä olisi hyväksi juuri nyt? Tuntosarvet ovat koko ajan valppaina. Se väsyttää. Suoritan edelleen toipumista. Ei saisi. Viime aikojen parasta palautumista oman navan tutkiskelusta on ollut polttopuiden kantaminen kirpakassa talvisäässä ja voimakkaan läsnäolon hetket lasten kanssa.

Ajattelen, että elämässä on kasvukausia. Nyt viljelen, varjelen ja saan pieniä ilon pilkahduksia joistain itämään lähtevistä siemenistä. Varsinainen sato korjataan myöhemmin, monen kärsivällisyyden hetken jälkeen, minun ja ympärilläni olevien iloksi. Ei ole tavoitteena palata omaksi entiseksi itsekseni, kuten ensin ajattelin. Tavoitteena on löytää uusi minä. Väsyttää, turhauttaa ja kuitenkin kutkuttelee houkuttelevasti: kukahan minusta kuoriutuu kaiken tämän jälkeen?