Uupumuksesta toipuminen on rimpuilua. Kerroin edellisessä postauksessa viimeisimmästä seinäänajostani. Jatketaan samasta aiheesta.

Vuosi sitten sairauslomalle jäädessäni ensimmäiset kuukaudet, jopa puoli vuotta, jatkoin huomaamattani raatamista työn sijaan kotona. En osannut levätä. Tein koko ajan jotain, eikä kyse ollut mistään palauttavasta puuhastelusta vaan hampaat irvessä suorittamisesta. Oli muutto, uuteen kotiin sopeutuminen, lastenhoito ja tavanomaiset arkiaskareet. Tätä kirjoittaessani huomaan, että häpeä on estänyt minua kuvaamasta kuntoutumisprosessia kovin tarkasti. Jollain tasolla hävettää, että en vieläkään ole palannut työelämään. Mikä onkaan paras vastalääke häpeään? Avoimuus, ah.

Aloitan kuitenkin sinnikkäästi uudelleen nämä rutiinit.

Kuntoutumisessa tulee nousuja ja laskuja, mutta mikä on keskimäärin muuttunut ja mahdollistanut jonkinlaisen etenemisen? Lepään enemmän, teen vähemmän kotitöitä päivässä, rajaan sosiaalista kanssakäymistä, meditoin, harrastan säännöllisesti ulkoilua ja muuta liikuntaa – paitsi melko säännöllisesti en harrrasta kun sairastetaan tai nukutaan huonosti. Aloitan kuitenkin sinnikkäästi uudelleen nämä rutiinit, meni sitten viikko tai kuukausi välissä. Liikunnan suhteen opettelen yhä kuuntelemaan itseäni, ja ohilaukauksia tulee. Lähden pelaamaan, kun oikeasti olisi pitänyt istuskella läheisen urheilukentän penkillä auringossa.

Tahtoa, touhuta, tuupertua

Heti kun on parempi yö ja sitä myöten päivä (mielialani on suoraan verrannollinen nukuttujen tuntien määrään), on suunnaton kiusaus alkaa touhuamaan liikaa. Ei tule mieleenkään laittaa sitä energiaa säästöön. Tulisipa! Lukuisia kertoja olen väsyttänyt itseni palaamalla suorittajamoodiin. Siinä on toki se inhimillinen puoli, että ihminen keskimäärin haluaa tehdä asioita elämässään – etenkin kun on jo neljä vuotta mennyt korkeintaan puolivaloilla. On oikein ja luonnollista tahtoa touhuta, luoda kaunista, harrastaa tai kokea asioita.

Malttia en kuitenkaan ole oppinut vielä tarpeeksi. Pitäisi tehdä vähän kerrallaan, tauottaa ja muistaa, että kivoistakin asioista voi väsyä ja mennä kierroksille. Ohi ovat ne päivät, luulisin, kun minun keholleni ja mielelleni sopii paahtaa aamusta iltaan ja sitten pötkähtää pitkille, syville yöunille. Täällä ovat ne päivät, kun reagoin melko vähäiseenkin stressiin heräilyllä. Sen kanssa opettelen yhä elämään.

Anna tunteiden tulla ja pyydä niitä lisää.

”Apinakirja”  on auttanut minua paljon väsyneen mieleni kanssa painiskelussa. Sen tärkein oppi minulle on, että älä taistele tunteitasi vastaan. Anna tunteiden tulla, toivota ne jopa ääneen tervetulleeksi ja pyydä niitä lisää. Yllättäen niiden ote hellittääkin. Kun lakkaan polskimasta vastaan niin aallot laantuvat. Olen toki aiemminkin tiennyt, lukenut ja kuullut että tunteita ei pidä tukahduttaa, mutta tämän kirjan helposti lähestyttävä ja konkreettinen tapa juurruttaa tuota ajatusta minulle enemmän ja auttaa käsittelemään konkreettisissa tilanteissa tunteitani paremmin.

Lämmin suositus kaikille joita joskus ahdistaa – eli ihan kaikille.