Väsyttää. Joululoma on tarjonnut paljon iloa, ihania hetkiä ja lämpimiä kohtaamisia, mutta kyllä lasten kanssa oleminen 24/7 ottaa voimille. Tavallisesti viikonloppukin imee kaikki mehut, ja nyt lomapäiviä on kymmenen kipaletta. Olisi todella tarpeellinen taito osata nukkua päiväunia, mutta varsinkaan näissä oloissa en millään ehdi saada kierroksia päiväsaikaan riittävän alas torkahtamiseen. Siispä tyydyn lepäämään pimeässä vaatehuoneessa äänikirjaa kuunnellen. Tai laitan kännykän taskulampun päälle ja luen siellä kirjaa.

Valitusvirren päätteeksi: tämä joulu on ehdottomasti ollut perheemme paras,  Mitään erityistä ei olla tehty, vaan ohjelmassa oli aaton viettäminen minun puolen perheeni kanssa oleillen ja syöden. Nyyttäriperiaatteella syntyneen juhlan valmistelusta meidän osaksemme jäi ainoastaan savupöntön puhdistus ja roudaus sekä kalan kypsentäminen siinä. Lahjarumbasta olemme yhteistuumin pitkälti luopuneet jo aiemmin. Erittäin stressitön joulu siinä mielessä.

Maaginen rajapyykki

Kolmen vuoden ikä on meidän lastemme kohdalla jos ei viikolleen niin ainakin lähes kuukaudelleen ollut aivan maaginen rajapyykki. Yhtäkkiä lähes kaikki on helpompaa. Yhtäkkiä he käyvät itse vessassa ja pukevat itse. Yhtäkkiä kommunikointitaidot ovat kehittyneet niin, että yhteiset juonelliset leikit saattavat kolmestaan jatkua vaikka kuinka pitkään, ja yhtäkkiä yhteiset touhut isomman serkkutytön kanssa sujuvat kuin tanssi. Kaikki tämä edesauttoi sitä, että joulunvietto meni kerrassaan mukavasti. Sai itsekin istua välillä rauhassa. Ei tarvinnut koko ajan olla vaihtamassa vaippaa, laittamassa päiväunille tai muuta vastaavaa. Villi haave heräsi, että ehkä ensi jouluna aikuiset voisivat jopa pelata korttia keskenään jonkun hetken!

Tässä kolmen vuoden kohdalla huomaan myös, että kurkkuni on ensimmäistä kertaa ollut kipeä lasten kanssa huutamisesta (leikkien lomassa, riemusta), ei lapsille huutamisesta. Vuosien vierimistä voisi kuvata myös valokuvausten kautta:

1-vuotiskuvaukset ulkomailla: ensinnäkin olin niin sekaisin väsymyksestä, että tällä tietämyksellä en todellakaan olisi lähtenyt koko reissulle. Itsetuhoista. Kuvauksiin mentiin kireinä, myöhässä, liian vähän aikaa varaten ja lopulta kuvausstudion kanssa kinasteluun (okei, ihan rehtiin riitaan) päätyen. Ehdittiin ehkä johonkin koevedosten alkuun, kun olikin jo aika lähteä. Arvelin ettei yhtään hyvää kuvaa tullut. Lapset (hänkin joka itki 99% ajasta) olivat yllättävän söpöinä kuvissa, mutta taustat olivat suorastaan rumat. Hävettää ja naurattaa katsoa kuvia nyt.

2-vuotiskuvauksissa minulla tuli mieletön hiki. Lapset sinkoilivat sinne tänne ja me vanhemmat yritimme nostella, siirrellä ja asetella heitä kuvaajan ohjeiden mukaan pitkältä tuntuvan ajan verran, mutta samalla kuvaussessio oli aika hauska. En tietenkään ollut ehtinyt omaa kuontaloani laittaa, ja päädyimme ottamaan myös perhepotretteja. Kuvankäsittelyllä saa onneksi paljon aikaan. Sekä lasten kuvista että perhepotreteista tuli kauniita ja huoliteltuja. En muista että olisimme riidelleet toistemme tai kuvaajan kanssa.

3-vuotiskuvaukset olisivat varmasti olleet jo todella hauskat jos sellaisissa olisimme lapsia käyttäneet. Kommunikointi sujuu ihan eri malliin, ja huumorikin alkaa kukkia arjessa lasten kanssa. Olisin todennäköisesti ehtinyt käydä suihkussa ennen kuvauksia, enkä välttämättä olisi ollut kuin bodypumpissa käynyt sen jälkeen. Kuvittelisin.

Jos joku kolmosia odottava tai kolmoset vastikään saanut lukee tätä, niin älä säikähdä. Kyllä niitä helpotuksen steppejä tulee ihan koko ajan, jopa päivittäin, tämä viimeisin on vaan ollut kaikkein massiivisin.