Huhtikuussa on ollut vaikea löytää voimia ja väliä kirjoittaa blogia. Kuun alkupuolella rysähti taas: en mennyt kokonaan unettomaksi, kuten esimerkiksi viime keväänä, mutta nukkuminen pirstoutui puolen tunnin pätkiin. Sittemmin aloin nukkua kahden tunnin jaksoja, ja nyt nukun jo kolmesta viiteen tuntia kerrallaan.

Kun ei nuku, tulee surulliseksi, kuten puoliso viisaasti on todennut. Surullisuuden lisäksi tulee kiukkuiseksi, aivosumuiseksi, negatiiviseksi, päänsärkyiseksi, keskittymiskyvyttömäksi, näköalattomaksi… Silmiä kirvelee ja poskia kuumottaa. Yritän olla antamatta tämän sairauden määrittää elämääni liikaa, mutta myönnetään tosiasiat: jos ei nuku hyvin, se vaikuttaa keneen tahansa. Määräänsä enempää ja pidempään ei kukaan jaksa sinnitellä positiivisena, jos lepo jää jatkuvasti liian vähäiseksi.

Jaksaako äiti puhua puolison kanssa lasten mentyä nukkumaan?

Valitettavasti unihäiriön kulloinenkin tila määrittää meidän perheessämme monia asioita: lähdetäänkö mihinkään vai ollaanko kotona, onko eineksiä vai kotiruokaa, jaksaako äiti leikkiä kolmosten kanssa, lukeeko äiti kaikille illalla oman kirjan vai ainoastaan yhden yhteisen, jaksaako äiti puhua puolison kanssa lasten mentyä nukkumaan, pystyykö äiti muistamaan asioita, kykeneekö äiti kirjoittamaan blogia, ja voiko perheenlisäystä edes harkita.

Onneksi on puoliso, joka voi omalta osaltaan tasapainottaa tilannetta. Mutta, mutta. Väsymykseni vaikuttaa toki myös häneen ja koko perhedynamiikkaan. Siinä, missä unihäiriöinen ei jaksa määräänsä enempää unetonna hymyillä, ei sitä voi myöskään arjen jakavalta puolisolta odottaa.

Nukkunut äiti, iloiset lapset

En oikeastaan haluaisi edes kirjoittaa tai myöntää, miten unihäiriöni vaikuttaa lapsiiin, sillä niin totaalista se on. Kärjistäen voisi sanoa, että kun nukun paremmin, lapset ovat tyytyväisiä ja iloisia. Kun minulla on nukkumisen kanssa todella huono jakso meneillään, lapset ovat tarvitsevampia ja huonommalla tuulella ja kiukuttelevat ja tappelevat enemmän – tietenkin. Väsyneenä kaikkein vaikeinta on läsnäolo. On äärimmäisen vaikea vastata toisten tarpeisiin, kun omat perustarpeet jäävät jatkuvasti täyttymättä.

Unihäiriössä on yksi hyvä puoli.

Unihäiriö on niin helvetillinen sairaus, että en toivoisi tätä pahimmalle vastustajallenikaan. (En muuten ymmärrä tuota sanontaa, mitä siinä itse voittaa jos vastustaja kärsii?) Unihäiriössä on ainoastaan yksi hyvä puoli: se itsessään ei voi tappaa. Mielenterveyteen se kylläkin voi vaikuttaa, ja varmaan aina jollain tasolla vaikuttaakin, ja sen kautta seuraukset voivat olla traagisiakin.

Uskon jokaisella unihäiriöisellä olevan aamu- ja iltaindeksi – tietoisesti tai tiedostamatta. Kuinka paljon pelottaa mennä nukkumaan, kun tietää miten ”tapahtumarikas” yö taas tulee olemaan? Kuinka paljon ahdistaa herätä, kun huomaa että ei ole palautunut yön aikana ja päivästä pitäisi kuitenkin selvitä? Ja kerta toisensa jälkeen täytyy löytää tapa suhtautua tähän.

Ja kaikenlaiset nukkumiseen liittyvät nyrkkisäännöt ja neuvot… verenpaineeni aisoissa pitämiseksi tyydyn toteamaan, että niitä voi kyllä kokeilla kerran tai pari – ja sen jälkeen heittää vesilintua niillä.

Seuraavassa postauksessa suhtautumista sekä lasten ja ulkopuolisten näkökulmaa unihäiriöön. ”Äiti, miks sun on niin hankala nukkua?”