Yhden perheenjäsenen unihäiriö on koko perheen sairaus. Tässä postauksessa pureudun unihäiriöön suhtautumiseen sekä lasten ja ulkopuolisten näkökulmiin.

”Olet niin tasapainoinen että varmasti osaatkin suhtautua siihen”, totesi eräs tuttava. Mikä on vaihtoehto? Olla koko ajan katkera ja kiukkuinen? Ei kiitos.

”Kyllähän se elämänlaatua laskee”, totesi toinen. Tuntui huojentavalta, kun joku muu sanoi tämän ääneen.

Suhtautuminen on nuorallatanssia. Ei pidä antaa unihäiriön määrittää elämää liikaa, mutta toisaalta on kyettävä myöntämään ja hyväksymään se. Muistutan säännöllisesti itseäni, että sairauteni voisi olla kivuliaampi ja kohtalokkaampikin. Ja että jokaisella on oma ristinsä kannettavanaan, ja ihmiset elävät yllättävän hyvää elämää kaikenlaisten oireiden kanssa. Ei onneksi ole elämänfilosofiani mukaistakaan, että elämän pitäisi olla yksinomaan helppoa ja ongelmatonta.

Monenlaisissa olosuhteissa kasvaa onnellisia ja tasapainoisia lapsia.

Ylivoimaisesti vaikeinta on löytää suhtautumistapa siihen, miten unihäiriö vaikuttaa lapsiin. Psyykkaan itseäni, että teen parhaani ja lapsillamme on todella monet asiat todella hyvin. Että jokaisessa perheessä on ongelmansa, eikä se välttämättä merkittävästi vaikuta lasten hyvinvointiin. Että monenlaisissa olosuhteissa kasvaa onnellisia ja tasapainoisia lapsia.

”Äiti, miks sun on niin hankala nukkua”, joku lapsista kysyi. ARGH! En haluaisi lasten huolehtivan tästä. Minulle on ollut todella vaikeaa rajata väsymyspuhetta lapsilta. Syvimmässä suonsilmäkkeessa ollessani en yltänyt näkemään lasten näkökulmaa, myönnän sen avoimesti. Olin omassa hädässäni täysin rajaton, ja puhuin unihäiriöstäni ja olotilastani missä tahansa kenelle tahansa.

Lapselliset johtopäätökset

Jotenkin ikästason mukaisesti lapsille on mielestäni puettava sanoiksi se, että äidillä on tällainen nukkumiseen liittyvä sairaus, ja että se valitettavasti aiheuttaa äidille väsymystä. Että lasten ei tarvitse huolehtia siitä, äiti saa siihen apua ja pärjää asian kanssa. Kaikkein tärkeimpänä pointtina on puhuttava siitä, että äidin väsymys ei johdu lapsista eikä missään nimessä ole heidän vikansa.

Lapset vaistoavat tällaiset asiat, ja puhumattomina ne luovat epämääräisen, epätietoisen ahdistavan ilmapiirin. Lapsi miettii tällaisia asioita ja tekee joka tapauksessa omat johtopäätöksensä. Kuten neiti B.

Neiti B: ”Äiti, miksi sää käyt siellä kaverin luona?”

Minä: ”Käyn välillä siellä hiljaisuudessa levähtämässä. Teillä on ihanat, vauhdikkaat leikit, ja kuuluu ollakin, mutta äiti kaipaa toisinaan rauhaa.”

Neiti B: ”Onko sillä kaverilla lapsia?”

Minä: ”Ei.”

Neiti B: ”Miksi?”

Minä: ”En oikein osaa sanoa.”

Neiti B: ”Varmaan siksi, että sää voit käydä siellä lepäämässä.”

Vähän huijasin sanoessani, että unihäiriössä on vain yksi hyvä puoli. On siinä myös se positiivinen asia, että kun joskus sattuu nukkumaan viisi tuntia putkeen, leijailee seitsemännessä taivaassa onnest. Laaduton uni on kohdallani aiheuttanut myös sen kivan jutun, että arvostus myös muita perusasioita (juomavettä, lämmintä kotia, vaatteita, ruokaa) kohtaan on lisääntynyt. Ilman unihäiriötä, perheenjäsenemme tuskin olisivat näin käsittämättömän kiitollisia arkeen, jossa ”pelkät” perusasiat rullaavat.

On tehnyt kiukkuiseksi – mutta myös kiitolliseksi.