Ai jaa?

Ei meillä nukutakaan koko yötä, kävi ilmi. Myöhemmin nukkumaan menevä puoliso kertoi sivulauseessa, että itse asiassa lähes joka ilta huudellaan jollain kokoonpanolla.

Niin, onhan sitä elämää tosiaan minun valveillaoloaikani ulkopuolellakin – varsinkin jos satun ehkä aika monena iltana matkaamaan höyhensaarille kello 20 ja 21 välissä. Myöhäisillasta tai alkuyöstä lähes päivittäin kuulemma joku käy hereillä ja herättää tai on herättämättä muita. Tilanne raukeaa yleensä nopeasti, usein ilman tarvetta aikuisen läsnäololle.

Neiti A jatkoi katkeamattomia uniaan muina naisina.

Kerran on kohdalleni käynyt niin, että yksin myöhäsillassa partioidessani neiti B ja herra C pätkähtivät parkumaan samanaikaisesti, mitä pidin poikkeuksellisena. Kovasta, korvanjuuressa sijaitsevasta mekkalasta huolimatta neiti A jatkoi katkeamattomia uniaan muina naisina.

Hallitapa tuo taito!

Kolmosten tavalliset kakkapyllyt

Kuinka onnellinen voi ihminen olla tavanomaiselta haisevasta ja näyttävästä lapsen kakasta? Kun saa ensimmäiseksi aamulla pestä kolme tavallista kakkapyllyä. Kolmen lapsen kolmen viikon ripulin jälkeen: erittäin onnellinen. Merkitään historian kirjoihin, että ripuli loppui viime perjantaina. Pelkkä lääkärikäynti ilman toimenpiteitä riitti säikäyttämään pöpön pois.

Lopeta lukeminen tähän jollet janoa lisätietoa lasten ripulista.

Jopa viidestä kuuteen viikkoa olisi voitu yhteensä tilannetta seurata lasten pysyessä hyvävointisina, terveyskeskuslääkäri tuumasi. Todennäköisesti oireille ei juuri mitään olisi voinut tehdä, joten kakkanäyteruljanssiin ei ihan hevillä lähdetä. Lastenlääkäri olisi saattanut jo aiemmin määrätä suolta kiinteyttävää valmistetta, yleislääkäri Jantunen jatkoi.

Voihan…naapuri!

Vappuviikonloppua vatsantoiminnan parissa väritti myös autoepisodi naapurin kanssa. Automme kylkeen oli ilmestynyt viereen, ahtaalla parkkipaikallamme, pysäköidyn auton värinen naarmu ja sen alapuolelle lisää naarmuja. Viereisen auton kyljessä oli vastaavalla tasolla meidän automme värinen naarmu ja alempana lisää naarmuja. Läpihuutojuttu, ajattelin. Ilmoitan asiasta naapurille, joka ilmoittaa asiasta omaan vakuutusyhtiöönsä.

Ei ollut läpihuutojuttu.

Naapuri tutki ja syynäsi autoja (päivänvalossa) taskulampun ja mittanauhan kera. Myöntäisi kyllä, mutta aihetodisteita ei vaan ole riittävästi, naapuri totesi. Heidän autonsa naarmut ovat kuulemma kiveniskeymiä.

Kihisin. Kihisin. Kihisin.

Ja sanoin aika monta valittua sanaa, joista poliisilla uhkaaminen tai mikään muukaan ei valitettavasti tehonnut. Puolisentoista vuotta vanhan uudistuksen myötä poliisi ei enää käytä resursseja parkkipaikkavahinkojen selvittämiseen, opin. Röyhkeyden huipun kohdattuamme jatkamme asian selvittelyä vakuutusyhtiön kanssa.

Pelti on peltiä. Eniten raivostutti tapauksen törkeys ja se, miten paljon minun energiaani ja minun voimavarojani ryökäle sai varastettua huolimatta yrityksistäni pysyä rauhallisena.

Muuta: lukemiseen keskittyminen on hankalaa. Ei siis edelliseen episodiin mitenkään liittyen vaan yleisesti minulle juuri nyt. Onnistuessaan lukeminen on myös todella palkitsevaa. Muihin maailmoihin oman kodin seinien sisällä, kyllä kiitos! Eteisen lipaston päällä on uupumuksesta paranemista, Stephen Hawkingia sekä Istanbulia käsittelevä kirjapino.

Täydellinen kombo, eikö?