Toistaiseksi viimeistä iltaa tyttöjen kesken vietämme täällä tänään. Aamulla on kolme klyyvaria kohti Turkkia!

Girl power -teeman mukaisesti kylässä oli yli 90-vuotias tyttöystävämme. Neidit A ja B syöksyhalailivat niin innolla, että vieras kellahti kerran jos toisenkin sohvalle nauraen kumoon. On sykähdyttävää seurata lasten kohtaamisia läheistemme kanssa. Yhtenä päivänä he siittävät tai tissittävät (silittävät) 9-kuukautista serkkua, toisinaan pakottavat yhdenksänkymppisen ystävän itsepuolustukseen ja säännöllisesti juoksuttavat keski-ikäistä kaartia.

Elätte todella ihanaa vaihetta lasten kanssa, eräs läheinen totesi. En voisi osittain olla enempää samaa mieltä. Usein olen onneni kukkuloilla, ja arki rullaa melko mukavasti eteenpäin. Ehdin pysähtyä ihastelemaan kolmea pientä ihmettämme ja olemaan kiitollinen heistä.

En tiennyt näin paljon tunteita ja niiden asteita olevan olemassa.

Toisaalta, säännöllisin väliajoin pääsee ärräpää, huudan suoraa kurkkua tai tanssiva kaktus paiskautuu lelukoriin ja halvaantuu. Lasten kuullen mutta kai lopulta itselleni. En ole itse saanut kotoa ärjymisen ja sitten anteeksi pyytämisen mallia. Harjoittelen tätä nyt omien lasteni kanssa. En siis tahallani ärjy, mutta aikuisuuteni aikana olen ymmärtänyt sitä joskus sattuvan ihan tavallisissakin perheissä. Lapset ymmärtävät jo ihan valtavasti (Vie neiti A:lle koira. Hae neiti B:lle laukku. Hae kirja ja niin edelleen), eikä tunnu enää yhtään pöllömmältä pyytää lähes kaksivuotiaalta anteeksi.

Ennen lapsia en tiennyt näin paljon tunteita ja niiden asteita olevan olemassa ja mahtuvan yhteen päivään (tai ruokailuun).

Kuitenkin kaksoset

Hoitajamme on nyt vapaalla, ja olen ollut nyt reilun viikon tyttöjen kanssa töitä lukuun ottamatta lähes kaiken hereilläoloajan. Intoilin viime postauksessa kodin seesteisestä tunnelmasta, ja sellainen se onkin. Mutta kyllä alkaa väsymys – ja kiitollisuus hoitajajärjestelyämme kohtaan – kertyä. Työkaveri olikin hieman ihmetellyt fantastiseksi maalaamaani arkea, että eikös minulla silti ollut kaksoset hoidettavanani. Toiselle oli mennyt täydestä vakuutteluni, ja hän tiedusteli, onko liikaa aikaa ajatella. Seuraavalla tapaamisella olin jo väsynyt ja päivitin meidät kaikki samaan todellisuuteen. Nostan hattua ja toivotan voimia teille, jotka lähes jokaisen vapaan minuuttinne lapsenne tai lastenne kanssa vietätte.

Lapset leikkikööt keskenään.

Lapsuus menee niin äkkiä, ja monen olen kuullut katuvan vähäistä lapsen kanssa yhdessä vietettyä aikaa. Lapsi on ihme ja lahja, mutta muistaakseen sen, ainakin minulle, on tarpeen olla arjessa myös muita asioita. Menoja joilta voi palata ihastelemaan ihanuutta. Keskusteluja ja kohtaamisia, joiden innoittamana jaksat taas innostua vaipanvaihdosta tai dubloluomuksista – hetkeksi. En muutenkaan ole mikään leikkiäiti. Tykkään lukea ja sylitellä lasten kanssa, mutta muuten edustan sitä näkemystä, että lapset leikkikööt keskenään. Yhden lapsen kohdalla laitan suuni suppuun, en tiedä.

PS: Se entinen tanssiva, laulava ja ääntä matkiva, nykyinen invalidikaktus on timanttinen lahjaidea! Naurattaa ainakin meillä sekä aikuisia että lapsia. Pitänee viedä vanha kuntoutukseen, tilata uusi – ja sijoittaa se käden ulottuvilta pois.