Tiedätkö mikä on supertiistai? Tunnetaan myös nimellä timanttitiistai. Se on sellainen päivä, usein tiistai, kun mummi tulee auttamaan aamulla ja hoitaja-ystävä-pelastaja-aupairimme iltapäivällä. Silloin kaikki on valtakunnassa hyvin – varsinkin jos lapset ovat vieläpä terveitä. Silloin tuntuu, että mikäs tässä on elellessä. Elämä on mukavaa ja arki hallinnassa, huokaisen hetken aikaa.

Lue: äidin hermot hallinnassa.

Timanttitiistainakin saatetaan kiivetä kolmen hengin voimin saman keinuhevosen päälle ja yrittää siitä nousta tv-pöydälle, mutta se ei haittaa. Homma hallinnassa useamman (ja ainakin yhden selväjärkisen) aikuisen voimin. Lue: äidin hermot hallinnassa.

Leikkasin muuten ikiliikkuja herra C:ltä hiukset kolmen saksenliikkeen taktiikalla. Hyville tuntitaksoille pääsisit parturina, läheinen tuumasi. Nyt olisi hyvä sauma tasoitella tuhoja, kun kuumeinen poika on ensi kertaa elämässään hereillä paikoillaan kahta sekuntia pidempään. Outo näky oli eilen, kun hän makoili sohvalla, patjalla, sängyssään tai sylissä. Hereillä! Raasu.

Typerä, typerä ennakointi

Supertiistai vaihtuu äkkiä toivottomaan torstaihin. Syytän HopLopia. Toista kertaa riehuntareissun jälkeen iski tauti, ja nyt ehkä pidetäänkin tästä muutoin erinomaisesta energiantyhjennysaktiviteetista taukoa. Se kun näkyy lopulta imevän enemmän voimia vanhemmista jälkikäteen.

Kun lapset tai hoitajamme ovat sairaana tai olen itse erityisen heikoilla jäillä tavalla tai toisella, huomaan pelkääväni arkeamme. Pelkään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten siihen reagoin. Miten jaksan. Käytän tahattomasti energiaani tulevasta murehtimiseen, ja petyn itseeni huomatessani mieleni ajautuneen siihen pisteeseen. Taas.

Tämä ei ole meidän arkeamme. Diagnoosi: akuutti elämänhalun menetys.

Hoitajamme nappasi taannoin lapsilta flunssan ja oli pois pelistä viikon päivät. Mitenpä meillä meni? Akuutti elämänhalun menetys, diagnosoisin romahdukseni. Oljenkortena oli kuitenkin koko ajan tieto, että tämä on tilapäistä. Tämä ei ole meidän arkeamme. Tuo viikko oli myös omiaan osoittamaan, että osa-aikaisen hoitajan palkkaminen on tuupannut minua kohti elpymistä. Ei uupumuksesta kuukaudessa toivuta, mutta siinä ajassa saattaa jo aavistella suunnan olevan oikea. Olen yrittänyt levätä, ulkoilla, harrastaa ja hoitaa sosiaalisia suhteita – suorittamatta kuitenkaan toipumista.

Löysin kylläkin itseni eräänä päivänä kysymästä neuvolan perheterapeutilta, että kauanko menee toipua?

Painajaismaiset leikkitreffit?

Muita merkittäviä tapahtumia viime ajoilta: huomasin, että leikkipuistossa voi ulkoilla ilman kenkiäkin. Koko perhe oli pahalla päällä, ja kuulosuojaimet päässäni heivasin lapset autoon. Kestokassillinen ulkovaatteita (ja mielestäni myös kenkiä) mukaan ja kohti ystävän pihaa. Väsytti. En tiennyt mennäänkö edes pihalle vai käydäänkö vain ajelulla erittäin epäekologisesti aikaa tappamassa. En millään olisi jaksanut pukea lapsia. Perillä huomasin, että kengät jäivät terassille. Haittaako jos sukat likaantuvat, ystävä kysyi ja tarjoutui pukeutumisavuksi. Eipä haitannut, ei. Hyvin (ja hyvin äänekkäästi sekä vauhdikkaasti sinne tänne sinkoillen) sujuivat kengättömät leikit.

Ei kai me muutettu teidän leikkitreffejä painajaiseksi, kysyin lasteni perässä ryntäileviltä ystäviltäni touhun tuoksinassa. En oikein kuullut vastausta älämölön yli.

Tämä ei siis ollutkaan epäonnistuminen.

Myöhemmin opin läheiseltä, että ihan tarkoituksella voi pukea pelkät villasukat etenkin hiekkalaatikkoleikkeihin. Ovat kuulemma näppärät siihen tarkoitukseen. Tämä ei siis ollutkaan epäonnistuminen.

Kaverillani on laskettu aika pian. Annoin hänelle jo tärkeimmät neuvot: päivän ohjelma voi olla lattialla makoilua vanhemman päällä rimpuilulla höystettynä ja ruokalista pelkkää puuroa. Leikkipuistoon voi mennä sukkasillaan. Kaikessa ensisijalla on vanhempien mielenterveyden vaaliminen.