– Kuulinkohan väärin vai enkö ihan ymmärtänyt, puoliso tiedusteli höristeltyään puolikasta korvaa minun ja ystäväni keskustelulle.

Aiheena oli rutiinit ja arki ja pääosassa minun valitukseni niiden sietämättömyydestä. Olen aina ollut vaihtelunhaluinen ja rakastanut muutoksia ja epäsäännöllistä arkea. Töiden, matkustelun ja opintojen limittäisyyttä ja vuorottelua niin, että yhdenkään viikon tai mielellään päivänkään aikataulu ei ole sama.

– Sitähän se arki juuri on lasten kanssa. Rutiineja ja rytmejä, puoliso pohti minua kummasti katsoen.

– Tiesitköhän oikein mitä tilasit kun halusit lapsia, hän jatkoi.

Minua nauratti, itketti ja mietitytti. Sitähän se juurikin on, sanoo jopa minun järkeni. Olin kyllä kuullut rutiinien tärkeydestä ja paljoudesta lasten kanssa. En kuitenkaan ollut täysin sisäistänyt, miten hankalaa se tulisi itselleni olemaan. Jokin minussa kapinoi vastaan. Olen aina tiennyt ja todennut ääneenkin ruutiinikammoni, mutta vasta ihan näinä päivinä olen ymmärtänyt, miten paha se on ja kuinka valtavasti tämä tautini  painaa muuttuneessa elämäntilanteessa.

Minulle rutiinit ovat extreme-haaste.

Joku onnekas vanhemmaksi tuleva rakastaa valmiiksi tasaista arkea ja rutiineja – minulle se on extreme-haaste. Olen aina rakastanut muuttoja, matkustelua, opintojen ja töiden limittämistä ja vuorottelua sekä pätkätöitä. En tiedä kauanko menee, että totun, mukaudun tai muutun tunnetasolla lapsiperhearkeen, ja sopeudunko ylipäätään, mutta ainakin ystävä numero kaksi auttoi ajatustyössä eteenpäin. Hän lausui minun korviini täysin maailmaani järisyttäviä asioita. Että rutiinit voivat olla myös positiivinen asia. Ja että niiden myötä hän itse on saanut lisää tunteja vuorokausiinsa. Aika paksua – mutta mahdollisesti myös totta.

Näkökulmia metsästämässä

Taas täytyy laittaa välipalaa, siivota sotkuja ja raahautua samaan lähipuistoon. Kuulostaisiko tämä paremmalta: jälleen on ruokaa mitä antaa ihanille, hyvin syöville ja pitkään toivotuille terveille lapsille. Sotkujen siivous on normaali osa arkea ja äkkiä hoidettu. Mukavaa, että ihan nurkan takana on puisto jossa lapset viihtyvät loistavasti ja missä saan viettää aikaa heidän kanssaan.

Vinkkejä? Muita toipuvia rutiinikammoisia?

En tällä tarkoita etteikö arki saisi tökkiä tai suorastaan tulla korvistakin ulos. Mietin vaan, että helpottaisiko kyetä edes osaksi asennoitumaan rutiineihin hyväksynnällä ja kiitoksella? Luultavasti. Ei minun tarvitse kokonaan taipumuksiani muuttaa, ainoastaan yrittää katsoa asioita eri näkökulmasta. Vinkkejä? Muita toipuvia rutiinikammoisia?

Suorittamisesta puhuin viimeksikin, ja se liittyy myös rutiineihin. Aiemmin mainittu viisas ystäväni numero yksi totesi, että eihän arjen rutiinien tarvitse olla yhtä kuin suorittamista. Ne voivat olla jopa kivaa tekemistä, lisäsin varovaisen optimistisesti mielessäni. Tällaista tämä nyt on -asenne on ehkä yksi kultaisimmista vinkeistä mitä olen lukijalta saanut – ajat sitten.

Silti huomaan taistelevani yhä tätä mottoa vastaan. Ajattelevani, että arjen tulisi olla jotain muuta ja ennen kaikkea tuntua joltain muulta. Tuntuu, että elämisen sijaan suoritan pikkulapsiarkea, ja minun on vaikea antaa tätä ”epäonnistumista” itselleni anteeksi. Epäonnistumista elämisessä. Tiedän, että hyvä elämä ei ole kiinni nautinnoista tai vapaudesta vaan merkityksellisyydestä. En tiedä, miksi en vielä ole sisäistänyt täysin ja koe eläväni merkityksellistä elämää, koska järjen tasolla tiedän, että en voisi tehdä mitään tärkeämpää kuin pitää huolta näistä lapsista.

Yritän nyt antaa periksi.

Myöten.

Päästää irti.

Olemaan tyytyväinen siihen, että olen vaikka sitten suorittanut päivän, koska tällaista tämä nyt on. Päivä suoritettu! Jee! Hyvä minä!  Ylävitoset itseni tai puolison kanssa! Huomattavasti voimaannuttavampaa kuin ikuinen pettymys siihen, että taas meni suorittamiseksi. En elänyt täysillä. Enkö elänyt täysillä? Vai onko täysillä eläminen nyt tätä?

Voi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta minun mielessäni tämä silmänkääntötemppu on toiminut jo usean päivän ajan.