Täällä on nyt kaksi ja puoli viikkoa katsottu televisiota ja valvottu erilaisissa kokoonpanoissa. Lumipalloilmiö on ollut armoton: läheisen vointi aiheutti valtavasti huolta. Sitten herra C:lle nousi kuume. Seuraavana aamuna puoliso lähti pitkälle työreissulle. Hiiljalleen neidit A ja B:kin sairastuivat, ja valvoin lopulta käytännössä viisi tai kuusi vuorokautta muutamalla lyhyellä horroksella ja yksillä pitkillä päiväunilla. Puoliso palasi reissusta, sain nukkua pari yötä. Edelleen joku lapsista oli koko ajan valveilla.

Välillä yritettiin terveempiä päiväkotiin. Tauti näytti vaihtuvan enterorokosta flunssaan. Tai sitten se oli yhtä ja samaa. Neiti A palasi kerran oksennettuaan lounaalla. Mitä ihmettä? Kotona oli ihan freesi. Perjantaina romahdin täysin, en pystynyt enää nukkumaan vaikka puoliso ja mummi olivat lasten kanssa. Soitto työterveyteen, uudet uniläkkeet. Seuraavista neljästä yöstä olin kolme muualla kuin kotona nukkumassa. Synkkä verho silmien edestä alkoi väistyä. Olin niin onnellinen levosta ja tavallisista askareista. Järjestelin kaatopaikkaa muistuttavan pihan lelut ja pyörät. Tein ruokaa. Olin iloinen! Erittäin positiivinen huomio: en ehkä ole masentunut kun nukun tarpeeksi.

Kerrankin itselle tuntuu riittävän kaikkien hengissä selviäminen.

Sitten päiväkodista soitettiin taas. Neiti A oksensi lounaalla. Taas. Menin hakemaan, oli iloinen ja hyvinvoiva. Kävi ilmi, että kyseessä taisi olla flunssan limaisuus yhdistettynä runsaaseen määrään lehmänmaitoa, joka lisää limaisuutta entisestään. Eipä muistunut tämä mieleen, kun sairausaikana lapset elivät käytännössä maidolla. Ehkä muistuu ensi kerralla.

Yöt ovat vielä silppua, ja lapset ovat päiväkotipäivän jäljiltä kärttyisiä. Muutoin alkaa näkyä ehkä valoa tunnelin päässä. Hyviä puolia tässä katastrofissa: kun on psykkisesti ja fyysisesti täysin romu, pääni tyhjenee pitäisi sitä ja pitäisi tätä -ajatuksista. Sisäinen to do -lista tyhjenee, ja kerrankin itselle tuntuu riittävän kaikkien hengissä selviäminen. Raikas kokemus. Tuon mentaliteetin kun saisi edes osin siirrettyä normiarkeen!  Ettei olisi koko ajan sellainen olo, että jotain pitää tehdä. Olisi olo, että tässä nyt ollaan ja se riittää.

Kaikki raajat paikoillaan

Sitten jotain ihan muuta. Kai. Tai ainakin vähän muuta. Joku kertoi kokevansa lapsistaan erossa ollessaan kuin jokin raaja olisi irti. Pitäisikö olla huono omatunto? Ei minusta tunnu tuolta. Kaipaan omaa aikaa, eikä sitä tähän mennessä ikinä ole ollut liikaa. Toki riittävän huilin jälkeen on ihana palata lasten luo. Mutta ihan kaikki raajat paikoillaan palaan. On myös ihanaa tulla tyhjään kotiin. Puolison mukaan on kurjaa kotiutua ilman, että lapset ovat paikalla. Outoa. Sitä se superyhteisöllinen kulttuuri kai teettää.

Leikitään, oikeasti.

Muita merkittäviä asioita: minulla ja meillä on uusia ihania, ilahduttavia ystäviä. Se vauva jota lapseni jossain kirjoituksessa halusi lyödä ja hänen äitinsä. Löysimme toisemme Commu-sovelluksen avulla.

Olin suihkussa. kun neiti A ja herra C tulivat avaamaan oven. Katsokaa vielä hetki telkkaria, huikkasin. Tai no, olettehan te sitä jo hetken katsoneet. Viikon (siinä kohtaa, vasta), jatkoin. Leikitään sitten jotain muuta. Tai siis, leikitään. Oikeasti.