Oletko koskaan miettinyt, missä tarkalleen menee huutamisen raja? Mikä on äänen korottamista ja mikä huutamista? Minä olen, lasten myötä ensi kertaa elämässäni.

Puoliso: ”Älä huuda!”

Minä: ”En huutanut.” (Itsekin tietäen että huusin)

Puoliso: ”Älä valehtele, ääni tuli kurkusta.”

Niin. Huutamisen raja menee juurikin siinä, että joskus pitkäänkin ärjäisyn päätteeksi kurkussa tuntuu karhea, syyttävä kohta. Mitään en myöntänyt mutta tunsin sen. Äänen korottaminen ei aiheuta vastaavaa fyysistä tai psyykkistä tuntemusta.

Haluaa lyödä vauvaa

Aggressiolinjalle kun lähdettiin niin jatketaan sillä. Lapset alkavat kielitaidon karttumisen myötä upeasti ilmaista omaa tahtoaan. Kuten:

”Haluaa lyödä S*****.”

”Haluaa lyödä vauvaa.” (ystävän lapsi)

”Haluaa kiusata äitiä.”

”Haluaa tehdä pipi L*******.”

Ilmankos toisinaan käy, herra C:n sanoja lainatakseni, että: ”Äitin hermo menee pois. Mihin äitin hermo menee?” Samaan hengenvetoon täytyy mainita, että on opittu myös pyytämään anteeksi ja sanoittamaan omia ja toisten tunteita. Eilen kävi ensi kerran, että neiti A silitti uhriaan sanoen: ”Anteeksi, J*****.” Meinasin itkeä liikutuksesta.

Voiko rimaa laskea liikaa?

Päiväkotitaival on alkanut paremmin kuin olisin ikinä voinut toivoa. Voitteko uskoa kaikkea seuraavaa? Minä en. Lapset lähtevät aamuisin mielellään. He ovat toisinaan jonossa ovella, kun minä olen vielä yövaatteissa. Lapset hihkuvat kun päiväkoti näkyy ja suorastaan kiljuvat riemusta päästessämme eteiseen. Vain muutamina ensimmäisinä aamuina jollain tuli ohikiitävä itku. Nyt he ryntäävät aamupalapöytään, toteavat iloisina että äiti tulee hakemaan ja sitten pääsee äitin syliin ja huiskuttelevat heipat.

Eikö näille lapsille anneta kotona ruokaa?

He syövät aterioilla kahdesta kolmeen annosta. Eikö näille lapsille anneta kotona ruokaa, hoitajat varmasti miettivät. Annetaan, muttei ihan varmasti yhtä vaihtelevaa kuin päiväkodissa. Samoin on aktiviteettien laita. Pakahdun ilosta, kun näen kuvia lapsista muskarissa, metsäretkillä, maalaamassa ja pallomeressä. Minun on myös helpompi laskea rimaa entisestään ja ottaa rennommin lasten kanssa, kun tiedän heidän saavan monenlaista hengen ja ruumiin ravintoa päiväkodissa. Olla vain heidän kanssaan. Täytynee silti pitää rimaa silmällä, että esimerkiksi sipsipäivistä ei tule perinnettä. Voi olla, että meillä syötiin lauantaina lounaaksi, välipalaksi ja päivälliseksi sipsejä eri lisukkeilla.

Hupsista.

Sipsipäivän iltana mietin, että siskoni perheessä ei ikinä tapahtuisi tällaista. Vai tapahtuisiko? Pitänee kysäistä.

Pitääkö olla huolissaan?

Lapset ovat reagoineet kotona hyvin vähäisesti päiväkodin aloitukseen. Voiko joku asia mennä kolmosten kanssa helposti?´ Näemmä voi. Veikkaan, että tässä on taustalla kahden ja puolen vuoden kypsä ikä, päiväkodin kodinomaisuus, tottuminen useisiin eri aikuisiin sekä ehkä merkittävimpänä kahden sisaruksen tuki ja turva. Ilahduttavaa on, että lapset leikkivät kuitenkin myös muiden kanssa.

Ja tietenkin  mielessä kävi jo, että onko lapsissa ja vanhemmuudessa jotain vikaa, kun lapset noin helposti solahtavat uuteen kodin ulkopuoliseen arkeen. Pitääkö olla huolissaan, kun päiväkodin aloitus menee liian hyvin?