Palasimme myöhään toissailtana kotiin. Seuraavana aamuna pääsin onneksi töihin lepäämään. Tyttöjen kanssa ennen reissua kolmin kotona vietetty viikko tuntuu kaukaiselta muistolta.  Sen verran silti muistan, että kahden kanssa kädet riittävät esimerkiksi autolta ovelle kävelemiseen. Kaksi käden etäisyydellä, tarvittaessa hupusta kiinni napattavana. Jes! Tällaista luksusta siis luvassa, kun puoliso ja herra C jatkavat matkaa vielä hetken.

Kaikki on luonnollisesti noin kolmanneksen nopeampaa ruokailussa, pukiessa ja aamu- ja iltatoimilla. Vaipparoskis täyttyy paljon hitaammin, ja ruokaa teen ihan liikaa. En pelkää autoon istutuksia, koska tytöillä ei ole sen suhteen ainakaan vielä omaa tahtoa. Muuten sitä alkaa jo pelottavasti näkyä.

Kämenee!  (Kävelee, ei halua kärryihin)

Ite! (Kengät halutaan laittaa itse jalkaan vaikka menee puoli tuntia siihen, että saa toisen kengän väärään jalkaan)

Suuri askel

Olen siis takaisin robottielämässä, kuten puoliso sanoo. Rutiinien määrä ja täsmällinen sopiminen esimerkiksi kylästelyistä läheisten luo kummastuttavat häntä edelleen. Eikö voisi vain elää hetki kerrallaan? Ilmestyä oven taakse kun siltä tuntuu. Nukkua kun nukuttaa, syödä kun nälättää. Ymmärrän tämänkin pointin — olisihan se toisaalta vapauttavaa ja luonnollista. Lasten kanssa rutiineista kuitenkin taitaa olla aika paljon apua.

Muita suomalaisen robottielämän hyviä puolia: tiskikone, kuivausrumpu, oma auto, ihana uusi työ(yhteisö), omat harrastukset, juomavesi suoraan hanasta, etukäteistiedotteet vesikatkoista ja vähemmän melua yleisesti.

Vuosi takaperin pidin todellakin kaikista rutiineista kynsin ja hampain kiinni. Se oli selviytymiskeino, keino luoda edes näennäistä hallinnan tunnetta. Nyt suklaapatukan syöttäminen lounaaksi tai päivärytmin heitättäminen parilla tunnilla ei tunnu enää maailmanlopulta vaikka vähän arveluttaakin.

Näkymätön askel ihmiskunnalle, suuri minulle.

Pärjäämisen lankeaminen

Yleisvireeni on edelleen menossa etanavauhtia parempaan päin, joskin reissu aiheutti takapakkia. Matkan tarkoitus oli, että toinenkin mummi saa nähdä lapset, ja se täyttyi. Kummallakaan meistä ei ollut mitään muuta motiivia lähteä, koska tiedossa oli taipaleen raskaus. Olo on väsynyt ja osin tyytyväinen, osin katuvainen. Kirjoitinkin viimeksi, että pärjäämme ilman apukäsiä. Nimenomaan pärjäämme. Nauttimisesta ei valitettavasti voinut puhua lyhyitä välähdyksiä lukuun ottamatta.

Ei jotenkin ehdi ajatella omia ajatuksiaan loppuun.

Kanssamme asuneet anoppi ja miehen sisko pääsivät valitettavasti maistamaan väsynyttä ja kiukkuista minää. Olisiko voinut asettaa tavoitteet hieman pärjäämistä korkeammalle? Olisiko voinut kysellä etukäteen lastenhoitoapua ja käydä yksin ja kaksinkin jossain? Olisi. Harmittaa, mutta ei auta kuin ottaa opiksi. Ei jotenkin ehdi ajatella omia ajatuksiaan loppuun, joskus edes aloittaa, että osaisi ennakoida tilanteita.

Tulipa tavallaan testattua, millaista olisi olla turkkilainen kotirouva kodinteknisine haasteineen ja lastenhoitoineen — paitsi että todellisessa paikallisessa elämässä puolisoni olisi tehnyt pitkiä työpäiviä eikä ollut apunani. Kiva sää ja ihanat ihmiset piristivät ja potkivat eteenpäin, arjen hankaluus hankasi. Kiitollisuus omaa elämää kohtaan kohosi merkittävästi. Se voisi olla aika paljon hankalampaa.

Miten saada kengät jalkaan?

Hermot eivät tosiaan vielä ole palautuneet normaaliin mittaansa, ja se näkyy äkillisinä pimahduksina. Korostetusti pukemistilanteissa. Puolisolle tietäväisenä kertoilin reissussa, että nyt kannattaa nauttia hyvästä säästä ja ulkoilla kaksi kertaa päivässä. Puoliso tiedusteli, miten se mahdollisesti onnistuu kun en saa edes yhdelle lapselle kenkiä jalkaan.

Asiallinen kysymys.

Pimahdus tuli myös eilen, kun idyllisen vaahtokylpyhetken jälkeen (tai lasten mielestä kesken) aloin onkia neitejä ammeesta. Kohtasin saippuaisen, liukkaan ja jäätävän raivokkaan vastarinnan. He huusivat. Minä huusin. Pää punaisena. Tilanne oli hetkessä ohi, mutta katumus oli valtaisa. Olin pahoillani ennen kaikkea lasten mutta myös omien yöunieni puolesta. Tällaiset stressipiikit ovat omiaan pätkimään nukkumistani.

Onneksi voi antaa anteeksi, itselleen ja muille. Tänään ehkä paremmin.