Se oli varmasti se päivä, kun vedet olivat katki huoltotöiden vuoksi ja käsienpesu mahdotonta kerhosta palatessa. Miksi se yksi räkänokkainen lapsi oli tuotu sinne? Miksi, miksi, miksi en muistanut pestä lasten käsiä kerhossa? Miksi en muistanut vesikatkosta ja ottanut edellisenä iltana tai aamulla vettä talteen, soimaan itseäni. Ehkä siksi, että en muista ylipäätään juuri mitään.

Olo on raskas ja tahmea. Lapset sairastavat ja nukkuvat huonosti.  Piristän itseäni ajattelemalla muutaman illan takaista näkyä: lapset leikkivät kolmestaan yhdellä palapelillä sovussa ja pitkään. Sitä ennen he olivat antaneet yhdessä minun kanssani raikuvat aplodit itselleen, kun yövaatteet menivät (ainakin melkein) omatoimisesti päälle. Nauroimme kaikki hersyvästi tilanteelle, lapset varmaankin vähän eri syistä kuin minä.

Jokunen ilta sitten neidit A ja B toistivat hekottaen kymmeniä kertoja leikkiä, jossa neiti A kaatoi neiti B:n patjalle selälleen ja pötkähti sitten hänen päälleen milloin missäkin painiasennossa. Kumpikin nauroi vatsansa kyllyydestä. Minä myös.

Ajatuksia tästä hetkestä

Luksushetki on siivota ja laittaa ruokaa yksin musiikkia kuunnellen. Ei kai kuitenkaan niin luksusta, että tovi pitäisi jotenkin ansaita saati hyvittää, kuten huomasin ajattelevani. Huomasin myös kiirehtiväni. Piti tietoisesti liikkua hitaammin ja vaihtaa pinnallinen hengitys rauhallisemmaksi. Ehdin minkä ehdin, pääasia että rentoudun, sanoin itselleni — ja sanoin vielä uudelleen kun taas aloin häslätä.

Ovatkohan lapsemme oppineet tavanomaista nuorempina sanat kuten mahtua, vaihtaa ja vuoro? Vakuutan aina kaikkien mahtuvan, kun jopa koko trio pyrkii kerralla syliin. Lelujen, pottien ja kirjojen vaihtamisesta he käyvät säännöllisesti neuvotteluita. Samoin siitä, kenen vuoro on istua tietokonetuolilla kahden muun pyöritettävänä.

Monia asioita lapsemme eivät pääse (ainakaan vielä) kokeilemaan verrattuna yksöslapsiin, veikkaan. Lohduttaudun sillä, että vaikka uudet asiat ovat lapsille upeita elämyksiä, eivät he varsinaisesti taida niitä osata kaivata. Hyvä arki on jo hyvä suoritus. Kynnys tehdä väsyneenä jotain extraa lapsen kanssa on monena päivänä korkea jo valmiiksi, saati sitten kun on varauduttava toistamaan sama ainakin kolme kertaa. Tai kuusi. Tai yhdeksän.

Haloo, ei kai tässä voi edes tavoitella mitään iloa.

Muistan, kun puolisentoista vuotta sitten eräs kotipalvelutyöntekijöistämme totesi kotoamme puuttuvan ilon. Tuntui pahalta kuulla se, mutta tottahan se oli. Olimme todella uupuneita. Muistan ajatelleeni, että haloo, ei kai tässä voi edes tavoitella mitään iloa. Hyvä kun hengissä säilytään!

Sitä iloa on kuitenkin alkanut tihkua seiniemme sisään. Lapset ovat kasvaneet. Olen ja olemme saaneet paljon erilaista apua. Töihin paluu on tasapainottanut oloani. On järkyttäviäkin päiviä, kuten sairastuvan pitelyt, mutta moni asia on loksahtanut kohdalleen sekä lasten kanssa että parisuhteessa. Vaatii aikaa ja ehkä vanhojen blogipostausten lukemista ymmärtää mikä kaikki.