Suorittamisen arvo
Kotipihan keinussa. Kuva: Kirjoittaja
Juttelin vastikään suurperheen äidin kanssa. Osa hänen lapsistaan on jo täysi-ikäisiä. Onko nyt helppoa, kysyin. On! Hän vastasi kysymykseen innokkaasti ja hetkeäkään epäröimättä. Keskustelu ajautui suorittamiseen. Tämän äidin mielestä on täysin kohtuutonta vaatia useamman pienen vanhempia nauttimaan sillä perusteella, että lapset ovat vain ohikiitävän hetken ajan pieniä. Suorittamista, sitähän se on, hän totesi.
Voiko selviytymisessä nähdä arvon?
Eikö sitten jälkikäteen katsottuna tule sellainen olo, että elämää on mennyt hukkaan suorittaessa, suoriutuessa ja selviytyessä? Vai voiko niissä nimenomaan nähdä arvon katsoessaan isoiksi kasvaneita lapsiaan? Ei tule ja voi, äiti tuumasi hymyillen. Hän koki kuitenkin tehneensä ja olleensa lasten kanssa paljon, vaikkakin siihen sisältyi paljon suorittamista.
Keskustelu antoi lohtua, näkökulmaa ja mittakaavaa. Silti minua repii yhä tämä suorittaminen versus nauttiminen lapsiperheessä -ikuisuusdilemmani. On vaikea tyytyä selviytymiseen ja toisaalta jatkuva nauttiminen tuntuu riman asettamiselta ihan liian korkealle. Lohtuni ja kompromissini numero yksi: pyrin löytämään jokaisesta päivästä pieniä hetkiä joista nautin lasten kanssa. Jos muun täytyy olla suorittamista niin olkoot.
Lisäzeniä oksenteluun
Viime päivinä on taas suoritettu ihan urakalla, kun lapset ja minä olemme olleet sairaana. Kärttyä, kiukkua ja katkonaisia unia on riittänyt. Kai eniten minulla. Kuitenkin huomaan, että lasten sairastamisessa pahinta on omat ajatukseni siitä, ei itse oireet. Viimeksi lasten ollessa oksennustaudin kourissa loin ensi yökkäyksestä kauhuskenarion, miten piinaavia tulevat päivät tulisivat olemaan. Koko ajan ryynää siellä sun täällä, heräilyä, huutoa, riitelyä ja seinien kaatumista päälle.
Olin mielessäni uuvuttanut itseni jo ennen kuin ensimmäinen yrjö oli siivottu.
Tosiasiassa oksennuskertoja oli noin viikon mittaan yhteensä vain muutamia per lapsi, ja niiden väliajat lapset olivat yllättävän hyväntuulisia ja hyväunisia. Pyykkikone toki lauloi koko ajan, ja uusi sohva sai täyslaidallisen, mutta puhtaanapito-operaatiot eivät olleet niin raskaita kuin minun etukäteiset ajatukseni niistä ja koko örkkiarjesta. Olin mielessäni uuvuttanut itseni jo ennen kuin ensimmäinen yrjö oli siivottu. Kannattiko? Ei. Mutta näin mieleni näemmä toimii ainakin nyt.
Haluaisin koulia sitä zenimmäksi ja stoalaisemmaksi. Mitä näitä itseaiheutettua (lisä)tuskaa torjuvia koulukuntia nyt on.
Kommentit (0)