”Äiti, käytkö ikinä suihkussa?– Sattumuksia ja sanomisia kolmosperheessä
Pyöräilykilpailun mitalistien kuvaamiseen lähdössä, maalissa tai matkalla ei todellakaan olisi omat kädet ja jalat riittäneet. Kuva: Ystävä
4,5-vuotiaiden lasten ajatustenjuoksu on jotain niin kiinnostavaa, että en juuri kaipaa muuta viihdettä tällä hetkellä. Tässäpä muutamia parhaista paloista sekä lisukkeena kolmosperheen arkisia sattumuksia.
Herra C tutkailee omien nilkkojensa pallomaisia luita. ”Äiti, söin päiväkodissa perunoita. Ne meni varmaan tänne.”
Neiti A: ”Äiti, jätän qalbilelun kotiin ja otan tämän toisen.” (Qalb on puolison äidinkielellä arabiaksi sydän, ja kyseessä oli siis tietenkin stetoskooppi.)
Neiti B: ”Äiti, siksi me mennään reunasta reunaan, kun me vasta harjoitellaan. Meille tulee paha mieli jos aikuinen suuttuu.” Auts. Touché. Olin täydellinen törppö hoputtaessani äkäisenä lapsia pyörämatkalla päiväkotiin.
Äiti, minä voin vahtia tyttöjä ja poikia.
Neiti A päikystä palatessa leikkipuiston kohdalla: ”Äiti, minä voin vahtia tyttöjä ja poikia. Käy sinä hakemassa eväät.” Ihanalla lapsen rajattomalla itseluottamuksella ja tuntuvalla kahden ja neljän minuutin ikäerolla sisaruksiin.
Neiti A tuli aamulla viereeni pötköttelemään. ”Äiti, käytkö ikinä suihkussa?” Toivon tämän liittyneen siihen, että lapsi haisteli liian läheltä aamuhengitystäni.
Herra C odottaa kuumeisesti risaleikkausta ja syyttää kaikesta tiellä olevia ulokkeita. ”Kitarisat tekee mulle tän yskän”, puuskahti hän eräänäkin päivänä erittäin tuohtuneen oloisena.
Herra C metsästi aavetta: ”Se haaveilee teidän vaatteiden takana”, hän tuumasi osoitellen taskulampulla vaatekomeron perukoille. Aave haaveilee.
Neiti A itkuisena: ”Tuli siksi ikävä äitiä, kun voimistelurengas osui päähän.”
Herra C: ”Voitko huiskata?” Eli voitko kuiskata.
Olet supersankari.
”Miksi sulla on niin iso kassi?” Tätä pohti lasten päiväkotikaveri minun raahatessa Ikea-kassissa kolmia kurahaalareita, softshell-pukuja, kumppareita, kurahanskoja, varapipoja, lippiksiä ja mitä vielä.
”Olet supersankari”, huokasi tai ehkä jopa puuskahti eräs tuttava. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja hän oli sillä välin tullut näihin aatoksiin saatuaan yhden kappaleen esikoisvauvaa.
Illat ovat aika vauhdikkaita. Tovi sitten unohdimme antaa lapsille iltapalan. Kukaan ei muistanut, kukaan ei kysynyt. Eilenkin puoliso olisi hypännyt suoraan hampaidenpesuun, mutta minäpä olinkin tällä kertaa skarppina.
Teitittelen usein lapsiani, silloinkin kun heitä on läsnä vain yksi. Olen niin tottunut puhumaan kolmelle. Yritän päästä eroon tästä muodollisuudesta ja toisaalta lasten puhuttelemisesta yhtenä yksikkönä.
Meitittelyä taas harrastavat lapset. Joku heistä saattaa olla paikalla yksin ja silti kertoa meillä olevan nälkä.
”Äiti, äiti, äiti.” Satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia kertojako päivässä kuulen tämän? Toisinaan esimerkiksi puistossa menen tarkoituksella kauimmaiseen äärilaitaan lapsistani, jotta tärykalvot saavat hetken huilin. Varmaan idyllinen näky.
Ei maalaisjärjen käyttökään vaikuta olevan kansallinen intohimo.
PS: Kirjoitin edellisillä kerroilla päiväkotibyrokratian kyseenalaistamisesta. Jos ei Suomessa ole tapana kyseenalaistaa, niin ei maalaisjärjen käyttökään vaikuta olevan kansallinen intohimo. Soitin tuona samana päiväkotibyrokratiavoittopäivänä kolme kertaa peräkkäin Kelaan löytääkseni ihmisen, joka oli valmis auttamaan yhden lauseen korjaamisessa, jotta päätös ei viivästyisi taas viikkoa.
PPS: Seuraavaksi pitäisi käydä taistoon, jotta viereisen urheilukentän vessojen (edes yhden niistä) oven saisi auki myös kesäisin, jolloin käyttäjiä on rutkasti enemmän kuin talvella – jolloin vessaan kyllä pääsee aamusta iltaan.
PPPS: Alan ymmärtää, miksi ihmiset hurahtavat politiikkaan osallistumiseen.
