– Meillä on sähkömyssyt!

Näin herra C julisti eräänä aamuna päiväkotiin päästyämme. Ai että, kun olisi ollut pokkaa jättää korjaamatta ja antaa työntekijöiden luulla meidän huoltavan lapsiamme sähköhoidoilla. Oikaisin sitten kuitenkin kyseessä olevan sähköpyssyt alias Nerf-aseet. Jotka muuten äänekkyydessään, levottomuudessaan ja sinkoilevuudessaan kuuluvat ehdottomasti top 3 -inhokkileluihini yhdessä kauko-ohjattavien autojen ja superäänekkään robotin kanssa. Esitän lapsille etten osaa näitä käyttää ja vältyn näin niiden aisteille aiheuttamalta kärsimykseltä tai vaihdan huonetta tai taloa puolison liittyessä noihin karkeloihin.

Mikäli naapurustossamme on lapsiallergisia ihmisiä, olen todella pahoillani.

Sähkömyssyjen ohella viime aikoja ovat leimanneet tavalliseen arkeen paluu, potkulautailu ja naapureiden ja heidän koiriensa motitus kotikadullamme. Mikäli naapurustossamme on epäsosiaalisia tai lapsiallergisia ihmisiä, niin olen todella pahoillani heidän puolestaan. Ulkoilumme nimittäin koostuu juuri nyt usein siitä, että lapset ottavat potkulaudat alleen ja potkuttelevat kadun päähän väijymään elollisia olentoja. Useimmiten he pysyttelevät tiellä, mutta erästä naapurin setää he saattavat eksyä etsimään vähän sieltä pihan puoleltakin.

– Missä Pertti on, lapset tiedustelivat kolmeen ääneen vaimon kurvatessa pihaan.

No, sieltähän se Pertti löytyi onneksi pelkääjän paikalta. Kerran kolmikko hyökkäsij a motitti hänet varmaan pariksikymmeneksi minuutiksi kysymyksillään ja kertomuksillaan. Kuuntelin keskustelua huvittuneena muutaman tontin päästä.

”Saako haistella?”

Ihmisten ohella koirat kiinnostavat.

– Saako haistella, on koiranulkoiluttajia huvittava vakiokysymys.

Tällä lapset siis tiedustelevat voisiko koira haistella heitä. Katuvaaniminen on mielestäni hyvä harrastus: ei vaadi välineitä tai kuljettamista ja sosiaaliset sekä motoriset taidot kehittyvät vauhdilla. Skuuttaaminen oli alkukesästä lähinnä kiukuttelua ja naarmuisia polvia, ja nyt kolmoset viuhuvat menopeleillään sangen sujuvasti.

Uskon lasten saavan toisistaan valtavasti rohkeutta uusien ihmisten ja asioiden kohtaamiseen. Yhdessä on helpompi mennä kohti tuntematonta kuin yksin. En tiedä olisivatko pikkuiset yksikkölapsina yhtä avoimia ja uskaliaita – tuskin aivan.  MInua myös liikuttaa kerta toisensa jälkeen lasten keskinäinen hauskan- ja huolenpito. Varmistetaan että toinen sai pastillin tai maitoa, käydään keskustelua lastenohjelman sisällöstä kuin parhaatkin sohvaperunat, riennetään hakemaan aikuiselta apua sisaruksen loukatessa itsensä ja nauraa räkätetään kippurassa ilman että kolmikon ulkopuolisilla on mitään käryä kyseessä olevasta asiasta.

Myös yksilötreffeillä sisarukset kulkevat lähes poikkeuksetta puheissa mukana.

Pyrimme järjestämään lapsille myös yksilöllistä aikaa vanhemman tai vanhempien kanssa, mutta he ovat lopulta todella vähän ilman toisiaan – ja sen kyllä huomaa. Myös yksilötreffeillä sisarukset kulkevat lähes poikkeuksetta puheissa mukana. Ja ne ovat varmaan meille kaikille aika outoja tilanteita, kun yksi lapsista on kokonaisia päiviä sairaana kotona. Tällaistako olisi yhden lapsen kanssa? Yksilön ja monikon välillä tasapainolussa riittää varmasti meille vanhemmille vuosikymmeniksi tasapainoiltavaa.