Kuvateksti: Kiipeilytelineenä toimiminen. Paras leikki väsyneelle vanhemmalle. Lattialle makaamaan ja halutessasi peitto päälle. Lapset päälle. Vaatii kärsivällisyyttä kolmen seikkailijan repiessä korvista, työntäessä sormia nenääsi ja kiskoessa hiuksista, mutta ainakin saat olla vaakatasossa.

Herra C:n päiväunet katkeavat. Voi pieni, tulepas jatkamaan taputtelun tahdittamana meidän sängyllemme.

Iltakymmeneltä lapset ovat vielä hereillä. He haluavat leikkiä.

Keskellä yötä pikku-B herää ja tahtoo pois sängystä. Hän leikkii pari tuntia olohuoneessa tai köllöttää itsensä uneen tokkuraisen sohvaperunan päällä.

Eihän lasta voi nukkumaan pakottaakaan. Ohjelmoidakaan.

Vai voiko?

Lipsahdus kerrallaan

Tavallaan voi, vaikuttaisi näin unikoulun kertauskurssittajan näkökulmasta.

Miten yllä kuvattuun tultiin? Omatoiminukahtamisen saloihin vihkiytyneet lapset alkoivat nukkua missä halusivat, milloin halusivat. Lipsuminen kerrallaan.

Eihän se yksi kerta haittaa.

Osaavat jo niin hyvin.

Tämä rullaa jo niin mukavasti.

Ei rullannut enää eräänä päivänä. Oma uni-, kotityö- ja lepoaika kutistui kutistumistaan. Koko ajan oli joku nukutettavana.

Paljon hyvää

Jo ennen niksahduksen huomaamista olin varannut puhelinkonsultaation uniohjaajan kanssa. Hän ei, yllätyksekseni, ollutkaan  armoton piiskuri.

Paljon on hyvää, hän tsemppasi. Lapset nukkuvat pääosin yöt läpeensä, itsenäinen nukahtamisen taito periaatteessa on, ja päivärytmi on melko hyvä.

Päiväunien painopistettä yritetään nyt siirtää varhaisempaan päivään, jotta iltanukahtaminen helpottuisi. Lelut olisi hyvä kerätä pois iltatoimien jälkeen tai yhteydessä, ja riehakkaimmat leikit ajoittaa muualle kuin iltaan.

Onko normaalia

Minä:

– Mitä voi sanoa eri kulttuurista tulevalle kumppanille, jonka mielestä on hyvä idea antaa lasten riehua tai riehua heidän kanssaan kunnes he sammuvat lattialle?

Uniohjaaja:

– Heh. No… on ihanaa että isät telmivät ja peuhaavat lastensa kanssa. Mutta ehkä ei enää iltapuuron jälkeen. Myös suomalaisisien kanssa tämä sama tulee esiin. Ennen nukkumaanmenoa on hyvä varata aikaa rauhoittumiselle vireystilan laskemiseksi.

Minä:

– Onko normaalia, että unikoulutuksen jälkeenkin lapsi itkee nukkumaan mennessä?

Uniohjaaja:

– Lapsen luonne vaikuttaa. On lapsia jotka itkevät aina nukkumaan mennessä. Itkun laatua pitää kuulostella, vanhempi yleensä tunnistaa onko kyseessä esimerkiksi mantra- vai hätäitku.

Uniohjaaja:

– Pienen lapsen uni-ikkuna on noin 20 minuuttia, minkä ulkopuolella nukahtaminen voi olla merkittävästi vaikeampaa.

Minä:

– Joo-o. Yritä siinä sitten saada kolme päivä päivältä muuttuvaa ei-robottia samaan huoneeseen samaan aikaan nukkumaan.

Pelkotiloja

Yllättävän hyvin se kuitenkin onnistuu unikoulumenetelmiin palattuamme. Itkua kellotetaan (tästä tuli muuten lukijakommenttia, palaan siihen toisella kertaa) taas, ja aamuherätykset ja iltanukkumaanmenot tapahtuvat säännällisessä aikataulussa, korkeintaan tunnin heitolla. Lapset nukahtavat nopeammin kuin lipsumiskaudella, ja yöt ovat ehyempiä.

Päivään ja iltaan jää hitunen omaa aikaa. Ei aina. Pieniä inhimillisiä olentoja kun ovat. Usein joku herää kesken päikkäreiden tai taistelee illalla unta vastaan.

Minun on silti helpompi hengittää. On systeemi. Vaikkei se aina toimisikaan. Joku roti ja rakenne. Kehys rikkinäisenä liitoksistaan rämisevänäkin.

Olimme niin väsyneitä ja vihaisia että hän ei enää kestänyt. Otti lopputilin.

Ruotuunpalaamispäivän ilta oli hankala. Säikähdimme jo menettäneemme ihanaisen Isra-hoitajankin. Häntä en näkynyt seuraavana aamuna, mistä seurasi armoton hoitajanmenetyspelkotila.

Olimme niin väsyneitä ja vihaisia että hän ei enää kestänyt. Otti lopputilin. Oma vika. Olisi pitänyt pystyä skarppaamaan. Edes olemaan heittämättä pelttooreita parkettiin Isran edessä.

Tosiasiassa hän ei ollut havahtunut herätyskelloon.