Jännittynyt, innoissaan ja sairastelua pelkäävä, kirjoitin kolme kertaa päiväkotipapereihin ennakkofiiliksistä. Kirjoitin melkein kaiken muunkin kolmeen kertaan ranne vääränä ja kopiokonetta kaivaten — ja mietin tunnenko ensinkään lapsiani. Kai minun pitäisi löytää heidän kehityksestään ja mieltymyksistään enemmän eroavaisuuksia. Vaan kun en juuri löytänyt. Enkö jaksa ajatella tai enkö kohtaa lapsiani yksilöinä? Toisaalta, papereissa ei pyydetty kuvailemaan luonteita tai toimintatapoja.

Kysymysten puitteissa löysin seuraavat erot:  neiti B tykkään aavistuksen enemmän leikkiä nukeilla ja pehmoleluilla hoivaleikkejä, Kaikki kyllä niitä leikkivät. Olisiko pitänyt sittenkään laittaa? Herra C kutsuu itseään neiti A:ksi, saa opastaa oman nimen käyttöön, kiitos. Neiti A:lla on kädessä syntymämerkki. Vai muistinkohan laittaa tätä? Olennaista, koska hoitajat eivät vielä muutaman päivän perusteella erota tyttöjä.

Neiti B heitti eilen rennosti kopot tutun hoitajan kanssa.

Päiväkodin aloitus on sujunut kuin tanssi!  En olisi enempää voinut pyytää. Lapset lähtevät mielellään päiväkotiin (vaatesota toki pitää käydä aamulla muttei liity hoitopaikkaan) ja jäävät sinne melko hyvin. Muutamana päivänä ovat jääneet muitta mukinoitta ja muutaman kerran itkeminen on rauhoittunut pian. Kotiin eivät mielellään leikkimökkien, polkuautojen, pallomeren, kavereiden ja mailapelien keskeltä lähtisi.

Päiväkoti on kodinomainen, ja henkilökunta vaikuttaa ihanalta. Kaiken kukkuraksi yksi entisistä hoitajistamme keikkailee päiväkodissa ja on ollut ensimmäisellä viikolla joka päivä tuttuna naamana ja sylinä lapsille! Neiti B heitti eilen coolisti kopot (kivet, rystikset…) tutun hoitajan kanssa. Toista hoitajaa ja minua nauratti. Sydämessäni läikähti suloisesti.

Siinä on paljon hyviä puolia, kun lapset aloittavat päiväkodin vasta nyt. Sydäntäni ei oikeastaan raasta jättää heitä sinne. Lapset osaavat syödä, liikkua ja ilmaista itseään, ja he nauttivat uusista ihmisistä ja virikkeistä. Heillä on lisäksi toisensa. Jossain blogissa julistettiin, että vanhempi ei voi välttyä kyyneliltä jättäessään lapsen ensi kertoja päiväkotiin. No, en itkenyt. Jos olisin itkenyt, olisin itkenyt onnesta.

Kohti toipumista?

Nyt on ehkä se hetki käsillä, kun minulla on aidosti mahdollisuus alkaa toipua. Ainakin, jos lapset pysyvät jonkin aikaa jokseenkin terveinä ja päivähoitokuvio rullaa. Tällä viikolla olen vienyt lapset hoitoon ja alkuviikosta jäänyt sinne joksikin aikaa. Sitten olen tullut kotiin, tehnyt ruokaa ja siistinyt paikkoja. Siivoamiseen asti en vielä ole ehtinyt ja jaksanut. Olen väkisinmaannut joka päivä useamman tunnin kuunnellen rentoutusharjoituksia. Olen jopa nukahtanut päiväunille, mikä on melko poikkeuksellista minulle.

Kuin joku olisi hiljaa ja vaivalloisesti vetänyt minua syvältä, syvältä, syvältä meren pimeästä pohjasta.

Mitä enemmän lepään, sitä enemmän kaipaan lepoa, tuntuu. Yhtenä aamuna olin niin väsynyt, että lasten sännätessä sänkyni viereen ilakoimaan tuntui kuin joku olisi hiljaa ja vaivalloisesti vetänyt minua syvältä, syvältä, syvältä meren pimeästä pohjasta vasten veden voimaa kohti pintaa. Näin parhaiten kuvaisin heräämisen vaikeutta. Tavallisesti säpsähdän pieniinkin ääniin ja pinkaisen salamannopeasti ylös olettaen lasten tarvitsevan jotain.

Positiivista siis sinänsä, että olin mahdollisesti syvässä unessa. Odotan innolla tulevia aikojani meren pohjassa. Merileväuutetta ja uutta puhtia!