En arvannut olevani sitä tyyppiä. Tyyppiä, joka hakkaa päätä seinään – kirjaimellisesti. Kävi ilmi että kylläpä olen, kun tarpeeksi väsyttää ja turhauttaa. Tunnustelin otsaa muutaman päivän päästä, ja siellähän se kuhmu vielä muistutteli erityislaatuisesta iltanukutuskerrasta.

Tarjouksesi mainoskrediitistä lävähti älypuhelimen ruudulle eräänä päivänä. Verenpaineesi, luin minä. Sitä saa mitä tilaa?

Vauvat täyttivät toissaviikolla puoli vuotta. On ollut ylämäkiä, alamäkiä ja kuhmuja päässä – ja kaiken sen arvoista. Kaikkiaan koen arjen sujuvan koko ajan paremmin. Vauvat ja aikuiset oppivat tätä uutta elämää. Välillä meidän kaikkien jaksaminen mietityttää.

Onnistumisen iloa ilmaantuu, kun pärjäämme keskenämme perheenä tai avunkin kanssa kotona tai reissussa ilman sata lasissa suorittamista ja hikoilua. Vaikka lyhyen aikaa. Mukava synttärireissu (jolla kaikki nukahtivat päikkäreille ja pystyimme täten viipymään odotettua pidempään), uimassa käynti tai lauantai-ilta ilman hoitajaa ja hermojen menetystä. Illan päätteeksi heitetyt ylävitoset puolison kanssa. Me selvisimme!

Muikkuja ja muuta:

Kolmosrattaat ovat yhä varikolla. Postipaketin piti kulkeutua Ranskasta 48–72 tunnissa, mutta kaksi viikkoa on kulunut ilman näköhavaintoa. Kaksosilla ja yksösillä mennään. Positiivisena puolena on, että kaksilla rattailla pääsee myös kaksi aikuista bussissa ilmaiseksi.

Hoitaja oli nukuttamassa (tai ainakin niin luuli, toinen osapuoli eri mieltä) yhtä vauvoista, kun vauva hermostui ja päästi kunnon raastinrautaitkut. Kauniissa, aurinkoisessa kesäaamussa idyllisellä joenrantareitillä. Ohi kirmannut lenkkeilijä virnisti ja työnsi sormet korviinsa. Odotapa kun haen vielä loput kaksi mukaan, ohjeistin hoitajaa uhkailemaan ensi kerralla.

Ystävä kertoi tuttavalleen käyvänsä hoitamassa kolmosia. Tuttava tähän, että hän ei ole koskaan nähnyt kolmosia, mutta kerran sattui tienristeykseen yhtä aikaa ruskeita kolmen istuttavia kärryjä työntäneen naisen kanssa. Ei ole varmasti helppoa kolmen pienen lapsen kanssa. Onneksi on mukana isompi lapsi, josta kenties on apuja pienten kanssa, tämä henkilö oli miettinyt. Kävi ilmi, että kärryjä pukannut nainen olin minä ja tämä ”isompi lapsi” kyseinen ystäväni. Joka on kyllä minua pienikokoisempi mutta myös aika monta vuotta itseäni vanhempi.

Olette selvinnyt järjissänne 6kk kolmen vauvan kanssa!

Normaalilta tuntuu, että meidän arki on tällaista. Meillä on lähes koko ajan joku auttamassa, ja näiden seinien sisällä hoidetaan kolmea pientä vauvaa aamusta iltaan, yöhön ja seuraavaan aamuun. Normaalilta ei edelleenkään tunnu, että kaikki kolme ovat tulleet siitä samasta raskausvatsasta ja että kaikki kolme todella jäävät meille. Kun he kasvavat, ehkä se sitten konkretisoituu, joku arveli. Niin, tai sitten tuntuu vieläkin enemmän ihmeeltä!

Yöhoitaja toi meille muikkuja. Kiitos!

Pelkään yhä iltoja ja maratonnukutuksia. Maratonkanteluita ei juuri onneksi enää ole ollut, vaan lapset hiljalleen alkavat nukahdella sänkyyn tai edes sisäkärryihin.

Ei teissä ole mitään vikaa tai teidän lapsissa. Niitä vain on liikaa, läheinen totesi myötätuntoisesti eräässä terapiapuhelussa. Auttoi. Ja käsittääkseni molemmat olimme samoilla linjoilla, että liikaa käsillä olevaan tilanteeseen ja hoitajamitoitukseen nähden. Ei muuten.

Päättäjäispäivänä yksi vauvoista oppi kääntymään, eikä pyöriskelylle ole sittemmin tullut loppua. Toinen oppi viime viikolla kiljumaan riemusta – eikä nyt muuta malttaisi tehdäkään. Kolmas nukkui yhtenä yönä ennätysmäiset seitsemän tuntia putkeen!

Kaverini viestitti: Hurjasti onnea puolivuotiaille! Ja vanhemmille! Olette selvinnyt järjissänne 6kk kolmen vauvan kanssa!

Kiitos – siinä ja siinä!

Onnea, rakkaat!