Keskustelua Facebook-ryhmässä. Monikkoperheiden sellaisessa, mutta uskon aiheen hipovan kaikenlaisia perheitä.

– Illat välillä yhtä (eli kahta) itkua. Unipaine tuntuu olevan kova ja niin kovin herkästi menee yliväsymyksen puolelle. Olen ajoittain iltoja ja öitä yksin, mutta olisi tarve kahdelle sylille jotta pienet saisi rauhoitettua. Vinkkejä ihan asennoista/ asetteluista tms?

– (toinen kirjoittaja) Tätä samaa olen pohtinut, jään seurailemaan.

– (minä) Asennoista en osaa sanoa, mutta voisiko saada kotipalvelusta kunnan kautta illoiksi apuria? Meillä on.

– Kylläpä teidän kunnassa kotiapu toimii hienosti! Täällä kotiapu on käytettävissä virka-aikana, mutta onneksi mulla on oma äiti apuna, tälläkin hetkellä. On vaan sellainen olo että tarttis itse lastensa kanssa pärjätä.

–  (minä) Ymmärrän. Itse pääsin yli tuosta ajatuksesta enimmäkseen. Välillä kummittelee. Otan kaiken avun vastaan. Kotipalvelusta, järjestöiltä, tutuilta, tuttujen tutuilta. Vois kai sitä pärjätä, mutta näin elämä on muutakin kuin pärjäämistä, ja eka vuodesta jää muistikuviakin.

– (minä) Järjestöt siis seuraava vinkkini. MLL ja Pelastakaa Lapset esimerkiksi. Ja sieltä vois kysyä mitä muuta teidän paikkakunnalla voisi olla. Jostain saattaisi löytyä myös vaikkapa eläkkeellä olevia kätilöitä jotka innolla hoivaisivat pieniä. Meillä useampia käynyt, osa töissä ja osa vapaaehtoistöissä.

– (minä) ****, tuli vielä mieleen tuosta että pitäisi pärjätä itse lastensa kanssa. Todellakin tiedän tunteen. Mutta käsittääkseni tämä suomalainen eetos, että pitäisi pärjätä yksin, on enemmänkin poikkeuksellista suhteessa kaikkiin aikoihin ja paikkoihin historiassa. Vieläkin monissa kulttuureissa on niin, että yhdenkin pienen vauvan kanssa ei äiti koskaan jää yksin, vaan puoli sukua/kylää/naapurustoa on jatkuvasti auttamassa.

– Raskausaikana kyllä ajattelin että tottakai kaikki saatavilla apu otetaan vastaan ja kyllä näin on käytännössä edelleen. Jossain tuolla takaraivossa välillä vaan kolkuttelee että pitäisi itse lastensa kanssa pärjätä.

”Joku muu”, et elä ilman

Kirjoitin kolmisen kuukautta sitten, että en häpeä pyytää apua. Oikeampi otsikko olisi ehkä ollut:

”En häpeä enää niin paljon ettenkö pyytäisi apua, mutta hävettää silti vähän.”

Mikä siinä onkin? Järjen tasolla uskon, että kukaan meistä ei pärjää ilman toisia. Joku muu tuottaa ja kuljettaa ruokani kauppaan ja myy sen siellä minulle. Joku muu on rakentanut kotini ja vetänyt sinne vieläpä sähkötkin. Joku muu on suunnitellut ja valmistanut autoni, lääkkeeni ja vaatteeni. Joku muu on hoitanut minua ja läheisiäni sairaalassa ja terveysasemassa. Joku muu on synnyttänyt ja kasvattanut minut.

Joku muu hoitaa lapsiani sekä yöllä että päivällä. Koen syyllisyyttä, koska perheeni tarvitsee näiden joidenkin muiden panosta. Kun he ovat täällä, häpeän toisinaan tarvitsevuuttani.  Koska, Facebook-ryhmän kirjoittajaa lainatakseni, jossain tuolla takaraivossa välillä vaan kolkuttelee, että pitäisi itse lastensa kanssa pärjätä. Kun jotkut muut eivät ole täällä, kaipaan usein heitä ja heidän apuaan. Minunhan piti jo raskausaikana olla mukamas tottunut ajatukseen, että tulemme tarvitsemaan ulkopuolista apua. Niin vain mieleni nikottelee yhä vastaan. Oi, ihmismieli.

Opin jo kauan sitten tietämään, että lähellekään aina sen tuotoksia ei kannata ottaa todesta. Vielä kun oppisi tätä soveltamaan.

Mistä juontaa ajatus, että itse pitäisi aina pärjätä? Vaikeudesta myöntää omaa tarvitsevuuttaan, riippuvaisuuttaan?

Pitääkö sinun mielestäsi pärjätä itse lastensa kanssa?