Kymmenen ja puoli tuntia. Niin pitkään olimme yhdessä puolisoni kanssa viikonloppuna pois kotoa. Laskujeni mukaan pisin ulkoilu tähän saakka. Olimme häissä jotka, tässä tilanteessa, huojennuksekseni olivat lapsettomat häät. Ei lapsia -ilmoitus hääkutsussa jakaa mielipiteitä. Se jakaa myös minun mielipiteeni, enkä osaa enkä halua kallistua kumpaankaan suuntaan. Lähtökohtaisesti ajattelen kaikenikäisten kuuluvan juhliin ja rikastuttavan niitä. Häät ovat kuitenkin hääparin juhla, ja heillä on oikeus tehdä päivästään prikulleen itsensä näköinen. Lapset tuovat juhlaan rutkasti iloa,  mutta erityisesti pienten lasten läsnäolo muuttaa olennaisesti juhlan luonnetta.

Ihanaa näissä lapsettomissa häissä oli se, että vieraan näkökulmasta fokus pystyi olemaan puhtaasti hääparissa ja muissa juhlijoissa – niin, ja herkullisissa tarjoiluissa. Jos meidän kolmikkomme olisi ollut mukana, olisin tuskin pystynyt kunnolla nauttimaan pitopöydän antimista, osallistumaan hääolympialaisiin tai tutustumaan muihin vieraisiin. Ne joilla on kolmoset, meidät moni tiesi ennakkoon.

Kovasti innostuin sosialisoimaan, vaikka seurustelutaidot olivat  kyllä auttamattomasti ruosteessa.

Kymmenen ja puoli tuntia vierähti lopulta hyvin äkkiä. Alkuun minusta tuntui oudolta olla ilman lapsia, töissä käyvästä puolisosta ei. Jossain kohtaa katsoin kelloa. Sisäinen kelloni on yleensä häkellyttävän tarkka, mutta nyt häähumu oli vienyt minut mennessään monta tuntia ajassa eteenpäin.

Aidot silmät vai ei?

Kovasti innostuin sosialisoimaan, vaikka seurustelutaidot olivat  kyllä auttamattomasti ruosteessa. Olin seurassa yhtä epävarma kuin viimeksi teini-iässä. Epävarma mutta innokas tekemään comebackin ihmisten pariin. Liikaa vaippoja ja lastenlauluja ja liian vähän aikuisia keskusteluita, diagnosoin. Lähes vältyin noloilta tilanteilta, mutta kohtelias kysymykseni vieruskaverin upeiden silmien ”aitoudesta” herätti kyllä hörähdyksiä pöydän toisessa päässä saakka. Onko silmien väri oma tai käytätkö värillisiä piilolinssejä, olisivat kaiketi olleet vähintään yhtä hyviä ilmaisuja.

Pelotti myös aamun ylösnousemus – syystäkin, kävi ilmi.

Iltakymmeneltä olisi tehnyt vielä mieli jäädä, mutta ajatus ja lauseet eivät enää kulkeneet sitäkään vähään kuin aiemmin. Nukkumaanmenoaika oli jo aikaa sitten ohitettu. Pelotti myös aamun ylösnousemus – syystäkin, kävi ilmi. Lapsemme nukkuvat yleensä kuin koneet, mutta juuri tänä hurvittelunjälkeisenä aamuna herra C päätti herätä viideltä.

Onneksi oli viikonloppu, ja vuorohoitosysteemin saattoi nakata kehiin puolison ollessa kotona. Krapulaisen oloisena, pisaraakaan alkoholia edellisiltana nauttimatta, sinnittelin aamuvuoroni loppuun, ja 9:30 painuin takaisin horrokseen.

Iso numero on iso numero

Horrosta. Sellaista se uneni on tosiaan ollut suuren osan viimeisistä kahdesta vuodesta. Hormonaalista tai elämäntilannesidonnaista, minulle sanotaan. Helpottaa kun lapset ovat kolmen tai neljän vanhoja. Viidestä sadasta reiluun kahdeksaan sataan yötä enää jäljellä. Jes! Yritän olla tekemättä unesta vielä isompaa numeroa kuin se on, mutta…se on iso asia! Vaikuttaa hermoihin. Vaikuttaa mielitekoihin. Vaikuttaa mielialaan. Vaikuttaa energitasojen kautta harrastamiseen – haluaisin ilman kuolemanväsymyslopputulosta tehdä muutakin kuin venytellä olohuoneen lattialla.

En oikein tiedä lohduttiko, surettiko vai pelottiko kommentti.

Itsekin olin kävelevä hermokimppu ensimmäiset vuodet, ystävä yritti lohduttaa. En oikein tiedä lohduttiko, surettiko vai pelottiko kommentti, mutta ymmärsin hyvän tarkoitusperän. Enimmäkseen väsyttää. Enimmäkseen minusta ei silti tunnu , että en selviydy tästä arjesta. Erittäin säännöllisesti hetkellisesti kylläkin.

Tässä palataan siihen, mistä olen aiemminkin kirjoittanut: en haluaisi elämän olevan pelkkää selviytymistä, suoriutumista. Mutta kuuluuko sen olla juurikin sitä juurikin nyt? Näin päättelen äitien sivulauseista, joissa ei muisteta mitään ensimmäisistä vuosista.

Onko se normaalia?

Kun koko aikuisiän olen opetellut pois suorittamisesta, niin pitäisikö nyt tehdä näyttävä u-käännös ja halata avosylin selviytymismentaliteettia?