Hauskuus vastaan mielenterveys, olen miettinyt monena iltana. Puolison jäädessä valvomaan tekisi itsenikin mieli viettää vapaa-aikaa yhdessä tai erikseen. Hauskuus ja mielenterveys voivat kyllä esiintyä samassakin lauseessa, tiedän. Kuitenkin vielä tässä jossain määrin nuutuneessa ja helposti uudelleennuupahtavassa tilassani tämä tuntuu olevan joko tai -kysymys. Pelkään vaihtaa illan unitunnit vapaa-aikaan. Siispä kuuntelen sängyssä puolison naurunremakkaa ennen kuin kadotan äänet tuplakuulosuojauksen taakse. Hän keskustelee puhelimessa sukulaisten ja ystävien kanssa.

Vakuutan itselleni, että aikainen nukkumaanmeno on oikea valinta. Samaa toistelevat monet äidit perhekerhoissa: pitäisi vaan raaskia. Yleensä raaskin, koska väsymys johtaa itselleni, lapsille ja puolisolle kärttyämiseen, harrastuksista nauttimattomuuteen, matalaan mielialaan ja yleiseen tahmeuteen. Joskus harvoin valvon vaikka väsymys kuinka kirvelisi silmiä, koska kaipaan iltaan jotain muutakin actionia kuin sänkyyn pötkähtämistä.

Vika vain yhdessä päässä?

Lyhyiden yöunien lisäksi pelkään perhettäni, etenkin viikonloppuja perheen kesken. Jännitän, miten taas pärjätään näin pitkä aika keskenään. Enhän oikeasti pelkää perheenjäseniäni, tarkemmin ajateltuna. Pelkään itseäni, omia reaktioitani. Puoliso pahoitellen totesi viime viikonloppuna, että täällä ei ole missään muualla hätää kuin minun päässäni — eikä ollutkaan. Viikonvaihde meni objektiivisesti tarkasteltuna erittäin leppoisasti, jopa hauskasti, paitsi pelokkaassa päässäni. En osannut nauttia kaikista ihanista hetkistä, kun jollain tasolla koko ajan varauduin seuraavaan katastrofiin, jota ei sitten ikinä tullutkaan. Pahimmanlaatuista energianhukkaa!

Harvoin voi kuitenkaan viettää puolta vuorokaudesta sängyssä.

Unihäiriöt ovat välillä parempana ja pahempana, viime aikoina aika pahana. Olen heräillyt useampana peräkkäisenä yönä noin tunnin välein. Ihan omatoimisesti, aivan ilman ulkopuolisia ärsykkeitä. Taitavaa. Nyt sitten lasten flunssaheräilyt tulivat tähän erittäin epäsopivasti jatkeeksi.

Kehoni ei osaa rauhoittua yölläkään. Välillä on parempia öitä, mutta en oikein osaa jäljittää syitä siihenkään. Toissayö ei ollut hyvä, mutta väkisinmakasin sängyssä 12 tuntia, sisältäen yhden nukutustauon. Olo ei ollut levännyt, mutta seuraavana päivänä jaksoin silti paremmin. Harvoin voi kuitenkaan viettää puolta vuorokaudesta sängyssä, tunnit loppuvat kesken. Enkä toki haluaisikaan.

Hyvästi, harrastus?

Aamuisin mietin, miten jaksan iltaan. En muista, milloin viimeksi olisin herännyt virkeänä. Järki sanoo, että yksi muutos mikä voisi auttaa olisi jättää kovasykkeinen liikuntaharrastus pois. Korkeat sykkeet kun nostavat vireystilaa entisestään. Voimakkaan ruumiinlämmön nousun, kipuja, särkyjä, runsasta nesteen menetystä tai juomisen tarvetta tai voimakkaita tunnetiloja aiheuttavia lajeja tulisi välttää ja rauhallista liikuntaa kuten kävelyä ja venyttelyä suosia. Rakas, arjesta irti tempaiseva harrastus on siis vaakalaudalla. Toisaalta uni on niin tärkeää, että kaikki keinot sen parantamiseksi pitäisi kai käyttää.

Kaksi kolmesta lapsesta on sairaana. Meillä nukutaan nyt missä sattuu, milloin sattuu. Patjaa raahataan huoneesta toiseen, ja unta koitetaan turvata pätkissä edes toiselle aikuiselle. Viime yön valvoimme käytännössä molemmat herra C:n huudon säestämänä. Pitäisi alkaa työterveyshoitajan tapaamista varten täyttämään unipäiväkirjaa.

En jaksa aloittaa viime yöstä.