Kiirehdin asioiden tekemistä jotta ehtisin rentoutua. Kiirehtimällä ja olemalla olematta käsillä olevassa hetkessä läsnä aiheutan itselleni lisää stressiä — siis levon ja rentoutumisen tarvetta. Paradoksaalisuus naurattaa kaikessa surkeudessaan. Moni asia ratkeaisi monen ihmisen elämässä pelkästään sillä, että eläisimme lähtökohtaisesti tässä ja nyt, väitän. Ongelmat ovat usein menneessä ja tulevassa. Ajatuksissamme.  Tässä ja nyt on useimmiten vain asioita joita täytyy tehdä tai joihin täytyy reagoida.

Suoritan rentoutumistakin. Mistä saisin nyt maksimaalisen levon ja rauhan? Minkä suorittaminen toisi hyvän olon? Kääk, lepohetken ajastin käy enkä osaa valita: tämä, se vai kenties tuo? Yritän suorittaa myös terapiaa. Onneksi on ammattilainen huoneen toisella puolella. Hän saa minut jäämään rysän päältä kiinni.

On aika myöntää, että psyykkistä kuormitusta on monenlaista.

Lisää tunnustuksia: vasta nyt alan oikeasti saada virtaa lasten kanssa vietetyistä hetkistä, jopa kokonaisista päivistä! Psyykkistä virtaa, meinaan. Fyysisestä energiasta he toki imevät minut kuiviin joka ikinen päivä. Luulin pitkään, että juuri lasten kanssa oleminen kuormittaa minua eniten tai lähes ainoastaan. Että työ on puhtaasti hyvää vastapainoa kotiarjelle. Luulin edes tämän tietäväni varmuudella — erehdyin.

Ihmistyönikin on psyykkisesti melko kuormittavaa, mutta olin jotenkin kieltäytynyt uskomasta sitä. Ajatellut, että eihän siellä koskaan kolme ihmistä huuda minulle yhtä aikaa päät punaisina. On aika myöntää, että psyykkistä kuormitusta on monenlaista. On samanaikaisesti kamalaa ja vapauttavaa todeta ettei tiedä mistään mitään. Mikä on syy, mikä seuraus? Mikä kuormittaa, mikä voimaannuttaa? Ehkä tämänkin tulen vielä kumoamaan, mutta faktaksi väitän seuraavaa: arjen sisältöä ratkaisevampaa on omat ajatukset siitä sisällöstä.

Joskus kitiseviä tai kiljuvia lapsia kuunnellessani ajattelen raivokkaan epätoivoisena, että tätäkö tämä elämä nyt on. En halua. En jaksa. Tämä on kamalaa. Vihaan elämääni. Kierrokset sisälläni kasvavat ja ajatukset synkkenevät. Toisinaan pystyn hengittämään syvään ja miettimään, että kaaos kestää vain hetken. Että se on hinta ihanasta perheestä. Hetki menee ohi, ja sitä seuraavat paremmat hetket. Olen tiukilla mutta en joudu raivon valtaan. Lasten rauhoittuessa loppupäivä tai -ilta ei ole pilalla, koska en mennyt mielessäni synkkään paikkaan.

Superväsyneenä jälkimmäinen taktiikka toki lentää roskakoriin. Ihmisiä tässä vain ollaan.

Minäkin olen tuo henkilö

Miksi haluaa lapsia jos ei halua tehdä niiden kanssa mitään? Tällainen aloitus oli jollain keskustelupalstalla. Se puhutteli minua, koska joinain päivinä olen tuo henkilö. Koko ajan harvemmin, onneksi. Vastaisin aloittajalle, että kukaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Raskaus, parisuhde lapsiperhearjessa, lapsen nukkuminen, lapsen mahdolliset erityiset haasteet ja omat (mielen)terveydelliset ongelmat ovat asioita joita ei voi käsikirjoittaa ennakkoon. Niin, ja kerralla syntyvien lasten lukumäärä. Et voi tietää millainen äiti tai isä olet ennen kuin olet sitä. Voi toki kuvitella, mutta todellisuus saattaa olla jotain ihan muuta.

Ehkä et viihdykään kotona? Ehkä halusit tehdä tuhat asiaa pienokaisesi kanssa, mutta uusi elämäntilanne nostaakin pintaan niin paljon oman mielen lokeroista, että voimavarat menevät muistojen arkistointiin? Ehkä lapsiperhearki ei kerta kaikkiaan vastaa kuvitelmiasi. Tiedän vanhempia, jotka avoimesti kertovat etteivät pahemmin piittaa pikkulapsiajasta hiekkalaatikolla istumisineen ja vaipanvaihtoineen. Silti he rakastavat lapsiaan, hoitavat heitä hyvin ja haluavat jopa lisää jälkikasvua. Niiden myöhempien, erilaisten vuosien toivossa.

Tuskinpa kovinkaan moni lapsesta haaveillessaan tietoisesti päättää, että minäpä en sitten jälkikasvuni kanssa halua mitään tehdä. Ehkä joku 1800-luvun aristokraatti.