Pakokauhunpoikasta ja ikävä kolmosia
Kuva: Pexels /Pixabay
Tasan viikko sitten minulla tuli ensi kertaa ikävä lapsia. Olin kotona nukkumaan menossa, kun tuli tunne että jotain puuttuu. Miksi he eivät ole täällä? Tuntui yhtä aikaa ihanalta ja kamalalta. Ihanalta, että on olemassa kolme suloista vauvaa joita ikävöidä. Kamalalta, että he ovat eri osoitteessa.
Puolitoista vuorokautta vaille kolme viikkoa siihen meni, että he alkoivat todella tuntua persoonilta. Ihmisiltä, joista jokaisen kanssa erikseen minulla on jo yhteisiä kokemuksia ja yhdessä vietettyä aikaa. Kuten missä tahansa ihmissuhteessa, näiden myötä alkaa tuntea ja kaivata toista. Ja ensimmäistä ja kolmatta. Enää ei tunnu siltä kuin aluksi: että kävisin sairaalassa töissä, hoitamassa sairaalan vauvoja.
Toinen pohtii, toinen pelkää
Kotiutumisajankohtaa, joka lienee edessä viikon tai parin sisällä, arvioidaan myös vanhemmuuden taitojen näkökulmasta. Ovatko vanhemmat valmiita vastaamaan kolmen pienen ihmisen tarpeista? Vai ovatko sormi suussa ja kauhusta jäykkinä? (Jälkimmäinen kirjoittajan oma muotoilu)
Alkaa epäilyttävästi vaikuttaa, että he suunnittelevat oikeasti antavansa nämä lapset meille kotiin, puoliso totesi mietteliään oloisena jokunen päivä sitten. Niin, onhan kolmessa pienessä ihmistaimessa aika paljon varjeltavaa ja viljeltävää.
Jos puoliso on ollut lievästi mietteliäs, niin itse olen kallistunut ainakin ajoittain silkan pelon puolelle. Puoliso ei tiedä mitä minä tiedän. Hän ei ollut paikalla toissapäivänä.
Kukas se siinä?
Tuo kohtalokas iltapäivä oli hoitajalle peruskauraa ja minulle silkkaa kaaosta – ja tulevaa arkeani. Olimme jokusen tunnin kahdestaan lapsista huolehtimassa, kun usein vuorossa on vähintään kaksi hoitajaa ja yksi tai molemmat meistä vanhemmista. Kaikilla lapsukaisilla tuli nälkä enemmän tai vähemmän yhtä aikaa, hieman limittäin sentään, ja ruokailujen ohessa ilmaantui akuuttia vaipan- ja vaatteenvaihtotarvetta. Onneksi olin juuri saanut pumpattua maidot.
Kaksi vauvaa vuoron perään rinnalle, ja välissä vaipanvaihtoa. Välillä toinen röyhtäytettävänä olkaa vasten ja toinen sylissäni toista ruokailuvuoroaan odottamassa. Uni tuli mutta maha ei täyttynyt pullon kera suoritetulla avauskierroksella. Kolmas äänimerkin päästäjä onneksi torkahti vielä hetkeksi odottamaan ateriaansa, jota hoitaja muistaakseni pullotti tässä kohtaa. Toisen rintaruokittavan syöttöpunnitus jäi tekemättä, kun sekä minä että hoitaja sekosimme kirjanpidossa. Kuka kävikään juuri puntarilla? Vai kävivätkö nämä molemmat? Öö, kumpi tyttö minulla onkaan nyt sylissä? Muisti ei ehkä toimi, mutta ihan vilkaisemalla ainakin nyt tunnistaa.
Kaksi kautta kolme kuukahtivat lopulta tyytyväisinä sänkyihinsä, ja hoitaja otti viimeisen vauvan pullosessioon minun alkaessa pumppaamaan iltapaloja. Ehkä. Jokseenkin näin tapahtumat etenivät – tai sitten aivan eri järjestyksessä ja olennaisilta osin toisenlaisin kääntein. Päähenkilöiden paikat ovat voineet myös vaihtua. Kun jonkin askareen saa tehtyä, puuroutuu se välittömästi päässäni maitovelliksi.
Eilen vaakatasoon käydessäni pääni valahti täpötäyteen pulloja, vaippoja, pumppuja ja punoittavia pyllyjä. Ne kolkkasivat minut nopeasti höyhensaarille.
