Se lähti vitsistä. Kylässä olleet läheiset olivat menossa sushille, ja heitin meidänkin voivan liittyä seuraan. Lapset autoon nukkumaan ja puhelin itkuhälyttimeksi. Heko, heko. Paitsi että: yhden kauppakeskuksen sushipaikan pation viereen saa auton parkkiin ihan lähelle. Aika on otollinen lasten päiväunille, joten suunnitelma voisi toimiakin!

Lapset autoon, ja tuhina kuului pian. Parkkiin, äkkiä kassan kautta buffetiin ja patiolle. Ehdimme kohtuu sivistyneellä vauhdilla syödä pari lautasellista pöydän antimia, kun kaiuttimesta kuului heräilyn ääniä. Lapset autosta syöttötuoleihin, ja heidän eteensä kevätkääryleitä, kanapaloja, hedelmäsalaattia ja luvattoman isot annokset jätskiä.

Heräsi toivo asteen spontaanimmasta elämästä.

Pari kappaletta läheisiä apukäsinä. Kaikkien ruokailu saattoi jatkua. Erinäisten apukäsien ja -hermojen kanssa on käyty myös retkellä koskimaisemissa ja sukulaisissa toisella puolella Suomea sekä vietetty astetta leppoisampia aikoja kotona.

Tuli voitonriemuinen tunne. Voidaanhan me pitää kivaa muuallakin kuin puistossa ja mummolassa ilman täysin kohtuuttomia ponnisteluita. Heräsi toivo asteen spontaanimmasta elämästä nyt ja tulevaisuudessa. Onni on  avoin mieli ja muut aikuiset.

Uusia alkuja

Uudessa kodissa on nyt vierähtänyt puolisentoista kuukautta. Lähes alusta asti se on tuntunut kodilta. Ihan kuin olisimme asuneet aina täällä. Tekemistä olisi valtavasti, mutta pitää muistaa olla suorittamatta liikaa. Lasten mieliala on selkeä mittari siitä, huomioimmeko heitä oikeassa suhteessa verrattuna piha- ja sisätöihin.

Niin paljon huutoa ja hyvää mahtuu joka päivään.

Miten monesti ehtii aloittaa alusta yhden päivän aikana? Todella monesti, olen miettinyt lasten myötä. Ennen heitä nimesin päivän helpommin hyväksi tai huonoksi pienenkin sattumuksen myötä ja elin sitten siinä illuusiossa loppupäivän. Nyt kurssi ja tunnetila ehtii muuttua sata kertaa päivässä, ja uusiin alkuihin on pystyttävä. On pakko. Niin paljon huutoa ja hyvää mahtuu joka päivään. Olen kerta toisensa jälkeen yllättynyt siitä, miten paljon omalla päätöksellä voi päivän laatuun vaikuttaa.

Toki on niitäkin kertoja, että tahdonvoimakaan ei riitä. Kun on merisuolat uuninpellillä, keskuspölynimurin luukku revitty irti ja yksi lapsista potkupyörällä postilaatikkojen kohdalla matkalla jonnekin.

Pöksyjä ja pihatöitä

Idyllisesti pihatöitä koko perheen voimin kauniina kesäpäivänä — tai ainakin melkein idyllisesti.  Neiti B kerää risuja miesten kokoinen työhanska toisessa kädessään, herra C juoksee ympäriinsä grillipihdit käsissään, aikuiset haravoivat ja neiti A huutaa kurkku suorana ”Syliiiiiiin!” puraistuaan ensin minua. Oli ilmeisen myrkyllistä.

Kolmas kiskoo ovelasti lahkeet nivusiin saakka.

Housut hankaavat meillä edelleen. Yksi ei halua ottaa farkkuja (talkuthousut, kuten meillä sanotaan) pois jalasta yöksikään ja itkee joka iltapesulla, toinen ei tahdo päälleen farkkuja tai mitään muitakaan pöksyjä paitsi alushousut tai shortsit. Kolmannelle kelpaa farkut tai shortsit, ja muihin puettaessa hän ovelasti kiskoo lahkeet lähes nivusiin saakka. Shortsit!

Tämä on yksi äitiaikani suloisimmista näyistä tähän saakka: olemme lähdössä rannalta kotiin. Neiti B ottaa isosiskonsa kainaloon niin pitkälti kuin ei ainoastaan kahta minuuttia nuorempana vaan myös fyysisesti pienempänä pystyy.

”Varoppa autoa. L**** auttaa.”