Yllätyin ja vähän järkytyinkin tiedustelusta.

– Onko lapsella harrastuksia, eräs ulkopuolinen aikuinen kysyi.

Taisin vastata hetken hiljaisuuden jälkeen aika neutraaliin tyyliin kieltävästi, mutta sisimpäni toisteli hämmentyneenä, että ei, herranjestas, ei, lapseni ovat kolmevuotiaita! Harrastaako jonkun kolmivuotias?

Älä ymmärrä minua väärin: minulla ei ole mitään harrastamista vastaan – päinvastoin. Olen itsekin harrastanut koko pienen ikäni ja kilpaurheillutkin pitkän siivun. Se on kasvattanut minua ja antanut minulle valtavan paljon iloa ja taitoja. En kuitenkaan liputa säännöllisen harrastamisen puolesta ihan pikkulapsena, ainakaan jos lapsi on arkipäivät päiväkodissa.

Milloin pieni sitten viettää kiireettömästi aikaa vanhempiensa saati sitten koko perheen kanssa? Ja miten rakennetaan tiivis suhde jos ei vietetä paljon aikaa yhdessä? Harrastuksia on erilaisia, rauhallisemmissa ja vauhdikkaammissa ympäristöissä. Päiväkotipäivän aikana on kuitenkin jo niin paljon menoa, meininkiä ja ohjattua toimintaa, että muun ajan soisin leikki-ikä olevan…rauhassa. Vapaita. Oman mielikuvituksensakin varassa.

Mikä on harrastamista?

Toki ihmisiäkin on erilaisia: meidän perheessämme pojat on koodattu eri tavoin kuin tytöt. Puoliso ja herra C eivät niinkään kärsi liiasta vauhdikkuudesta, kun taas minulla ja tytöillä mieliala ja nukkuminen heikentyvät helposti levon puutteesta. Toisaalta, vaikka toiselle lapselle näyttäisikin sopivan tukka putkella painaminen, niin minä haluan pitää pieniä lapsia lähelläni  mahdollisimman paljon ja tarjota heille ainaisen tekemisen sijaan myös paljon olemista. Ruokkii luovuutta.

Arkikielessä harrastamaan mennään johonkin kodin ja kotipihan ulkopuolelle.

Ja harrastavathan he jo, jos Wikipedian määritelmää on uskominen: harrastus on säännöllisesti harjoitettua vapaa-ajan toimintaa, jonka tarkoituksena on rentouttaa ja tuottaa mielihyvää. Tästä näkökulmasta he harrastavat leikkimistä, ulkoilua, skuuttailua, pallon potkimista, pyöräilyä, trampoliinihyppelyä, kiipeilyä, piirtämistä ja kalastamista. Arkikielessä kuitenkin tuntuu olevan vallalla se määritelmä, jossa harrastamaan mennään johonkin kodin ja kotipihan ulkopuolelle.

Uskon ja toivon lastemme harrastavan (sen arkikielen määritelmän mukaan) hieman isompina. Harrastaminen on upea juttu, ja heillä on jo nyt mielenkiintoa ja lahjoja monenlaiseen lähtöön. En malta odottaa mistä kaikesta he ehtivät innostua!

Samalla pähkäilen jo, että miten siitä viidakosta selvitään yhtenäisenä perheenä? Pitääkö rajoittaa harrastusten määrää ja sijaintia ja painostaa lapsia yhteisiin harrastuksiin, että kaikkia kolmea ei tarvitse järjestää aina eri paikkaan? Onko meillä sitten enää ikinä yhteistä aikaa? Vielä vähän aikaa sitten vannoin, että lapset saavat ajan kypsyttyä harrastaa vain sellaisia juttuja joihin pääsevät itse turvallisesti kävellen tai pyörällä. Mutta ei se taida ihan niinkään mennä – jospa kohtuullinen määrä kuskausta kuitenkin tarjotaan.

Miten te hyvät ihmiset, varsinkin te joilla on useampia lapsia, olette järjestäneet harrastamisen? Missä iässä ja millaisin reunaehdoin, vai ovatko harrastajat saaneet harrastaa  mitä vaan, missä vaan ja mihin hintaan vaan?

PS: Tämä postaus on kirjoitettu vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani. Toisessa perheessä jo hyvin pikkuisen säännöllinen (kodin ulkopuolinen) harrastus voi olla ihana lisä arkeen ja natsata mainiosti perheen palettiin. Meidän tilanteessamme kokisin sen kuitenkin enemmän vievän kuin tuovan. (Lisäys 11.9.24)