Oman napani ympärillä: kolmoset vastaan korona
Kuva: Hans Braxmeier /Pixabay
En koskaan unohda viime vuotta, tämä ei liene liikaa luvattu. Siihen mahtui monta kovaa koota: korona, katko hedelmöityshoidoissa, karanteeninomaisuus, kolmosraskaus, keisarinleikkaus ja itse kolmoset.
Joku on nauttinut kotoilusta ja rauhoittuneesta elämänmenosta, mutta eittämättä vuosi 2020 tullaan muistamaan laajalti ikävänä, ankeana, pelottavana ja jopa kuolettavana. Pelkästään oman napani näkökulmasta vuosi oli kuitenkin mitä ihanin. Minun napani venyi, sen alla kasvoi kolme vauvaa, napa venyi lisää, katosi ja lopulta pingahti takaisin olemaan kolmosten synnyttyä maailmaan turvallisesti – kaiken koronankin keskellä.
Vaikuttihan pandemia kuitenkin minunkin unelmienhuuruiseen vuoteeni, aina ajalta ennen raskauden alkua sinne synnytyssaliin ja vastasyntyneiden osastolle saakka. Miten? Lähdetään liikkeelle siitä, kun neidit A ja B sekä herra C olivat olemassa vasta munasoluna tai -soluina munasarjoissani sekä alkiona sairaalan pakastimessa. (Ei voida tietää tarkalleen kuka oli ja mitä, ehkä palaan vielä spekuloimaan tätä.)
Auttoiko korona?
Vajaa vuosi sitten kovasti odotetut hedelmöityshoitomme olivat hyvässä vauhdissa. Nenäsuihkeet ja piikit oli suihkittu ja pistelty, ultraäänessä oli ravattu, läjä munasoluja kasvatettu ja kerätty ja alkiot hedelmöittyneet. Alkiot odottelivat pakkasessa hyperstimulaatio-oireyhtymäni häipymistä, ja puolentoista kuukauden odotus oli juuri loppumassa kun…
”Olemme lopettelemassa toimintaamme toistaiseksi koronaviruspandemian vuoksi, eikä uusia hoitoja enää valitettavasti aloiteta. Alkionsiirto on mahdollista taas, kun toimintamme on normalisoitunut.”
Kestääkö tauko kuukauden? Vai vuoden? Vai ajautuuko maailma ja sairaala sellaiseen kaaokseen, että hoitoja ei tehdä vuosikausiin? Kohdallamme kyseessä oli puolitoista kuukautta.
”Hei, olemme saaneet luvan aloittaa alkionsiirrot. Haluaisitko tulla siirtoon tässä kierrossa?”
Halusin tulla, halusin tulla raskaaksi ja tulin raskaaksi.
Ja vasta nyt ajattelen tätä ensi kertaa. Tuli kylmät väreet. Olisimmeko saaneet kolmosia ilman koronaa, eli ilman koronataukoa hoidoissa? Ainakaan sillä aiemmalla kierrolla, johon alkionsiirtoa oli tähdätty, ei todistettavasti irronnut ja hedelmöittynyt omaa tai omia munasoluja. Voisi siis ajatella, että korona auttoi meitä saamaan kolmoset – tai että kaikki menee lopulta kuten on tarkoitettu.
Taivun jälkimmäisen puoleen.
Kiitos kesälomastasi, korona
Onnekkaasti juuri alkuraskauden aikana, jolloin sikiön kehitys on kaikkein kriittisimmillään, korona oli milteipä kesälomalla. Pandemian hetkellinen hiipuminen ei olisi voinut mielenrauhan kannalta tulla parempaan saumaan. Pelko, varovaisuus ja kohtaamisten karttelu olivat toki enemmän tai vähemmän läsnä koko raskausajan. Kontaktit kasvotusten olivat minimissä, kaupassa kauhistutti asioida, työssäkäynti pelotti ja uuttera käsienpesu kävi toisesta päivätyöstä.
Pitkissä, jopa puolitoista tuntia kestäneissä ultraäänitutkimuksissa ahdistavan pyörryttävä kangasmaskini vaihtui hengittävämpään kertakäyttöiseen. Puoliso sai läpi raskauden olla mukana kaikilla neuvola- ja sairaalakäynneillä. Monikkovalmennukseen en uskaltanut koronakammoissani mennä, mutta mukavasti sellaisia ilmaantui hetimmiten etäversioina.
Tein tilaa vauvatavaroille. Ostin, myin, annoin ja sain kontaktittomasti. Etupiha palveli kauppatorinani. Sinne ilmestyi milloin mitäkin nyssykkää ystävällisten sielujen kiikuttaessa vauvavermeitä jopa kotiovelle. Sieltä katosi huonekalu jos toinenkin ”kasvottomille” uusille omistajille. Pyörällä, autolla ja kävellen noudin sittereitä, unipesiä, vaatteita, harsoja, kaappeja, pinnasänkyjä ja petivaatteita portaanpielistä, pihoista ja pikaisesti eteisissä piipahtaen. Kuten noutivat myös perheenjäsenet ja ystävät.
Hyvä kööri synnytyssaliin
Katse alkoi kääntyä kohti synnytystä. Onneksi en ollut edes tajunnut tätä ennen kuin ystäväni mainitsi asian sivulauseessa noin viikkoa ennen synnytystä: jos puolisollani olisi ollut lieviäkin flunssan oireita, ei hän olisi päässyt synnytykseen. Onneksi, onneksi, onneksi, ehdin stressata tätä sormet ja varpaat ristissä koko raskausajan sijaan vain sen viikon. Liekö olisi puolisokaan jaksanut tulla ylensyötetyksi sinkillä ja C-vitamiinilla kovin montaa kuukautta…
Huolimatta koronan yltymisestä syksyn ja talven mittaan, ei missään kohtaa tarvinnut toden teolla murehtia, että oireeton puoliso ei pääsisi synnytykseen. Jossain vaiheessa minulle sanottiin osapuilleen niin, että erittäin pahasti saavat olla maailmankirjat sekaisin ennen kuin ryövätään puolison tai tukihenkilön oikeus olla mukana. Tähän ajatukseen sitten tarrauduin ja muut mietteet itsepäisesti karkotin. Ja sainpa siskonikin toiseksi tukihenkilöksi puolison jakkaralle istumaan, kun puoliso lähti vauvojen kanssa teho-osastolle.
Osastolla synnytystä odotellessa ja siitä toipuessa tuli olla maski kasvoilla yleisissä tiloissa liikkuessa. Kun erehdyin jonkun kerran vahingossa astumaan puolitoista askelta huoneen ulkopuolelle paljain kasvoin, oli olo suorastaan rikollinen. Salamana sinkosin takaisin sovittamaan rikkeeni.
Maskin taakse jää paljon
Vastasyntyneiden osastolla vauvat eivät näe maskin takana hymyileviä suita, mutta onneksi silmilläkin voi hymyillä. Eivätkä he kovin tarkasti vielä taida nähdäkään. Surullisimmalta tuntuu, että läheiset eivät voi vierailla sairaalassa. Emme ole voineet jakaa alkutaipaleen hetkiä fyysisesti yhdessä ollen. Se tuntuu kolona sydämessä. Enkä oikein vielä tiedä, missä vaiheessa ja miten laajalti uskaltaa kotiinkaan vierailijoita sallia.
Tiedätkö mikä on ollut vähintään toiseksi haikeinta yhdistelmässä korona ja kolmosvauvat? Se, että lapseni ovat nyt viiden viikon ikäisiä, enkä ole vieläkään suukottanut tai suodattimetta nuuhkinut heitä. Mitenpä pussaat maskin läpi? Ensi viikolla (toivottavasti) pussaan ilman. Kotona. Monta kertaa. Pelkkä ajatuskin saa sydämen ilosta sykkyrälle.
