Hyppää sisältöön

Ollapa sopivasti pulassa

Pedagogiikkaa pallomeressä, päiväunipelkoa ja entisen minän pulpahduksia.
Julkaistu
Ollapa sopivasti pulassa

Neiti B teki jälleen puistossa asustelöydön. Tällä kertaa emme suorittaneet varkautta, lainaaminen riitti. Kuva: Kirjoittaja

Ahdistaa herätessä. Ahdistaa pyöräillessä. Ahdistaa pyykkejä ripustaessa. Ja ahdistaa nukkumaan mennessä.

Toiset päivät ovat tuollaisia. Välillä tavoitan kuitenkin tuulahduksen entisestä minästäni. Se ilmenee toisinaan hyvin, hyvin hienovaraisena liplatuksena tai pulpahtaa äkkiä muutaman kuplan verran sisälläni. Tavallista helpomman päivän päätteeksi olo voi olla rauhallinen. Tai kun luen mielenkiintoista kirjaa, innostun jostain sen ajatuksesta. Pitkästä aikaa! Välillä en pelkääkään tätä tai tulevaa hetkeä. Olen entinen peloton itseni. Katastrofiajattelu väistyy – entinen optimistiminä astuu tilalle. Hurraa! Tältäkö tuntuu, kun ahdistus ja masennus alkavat hiirenaskelin väistyä?

Täytin kyselyitä psykiatrin käyntiä varten. Toivottavasti osasin rastia ruutuun oikein. Olla juuri sopivan pulassa mutta kuitenkin tarpeeksi vahva jaksaakseni psykoterapeuttisen työskentelyn.

Taas nukkumisesta

Pinnan alla kolkutteleva minä on optimistinen lasten erilaisten unitarpeiden suhteen. Katastrofiajattelija-minä pelkää pahinta, kun kaksi lapsista on vielä pehmolelusotasilla yhden jo nukuttua kolme varttia. Herääkö nukkuja ja vieläpä äänekkäästi juuri kun toiset ovat simahtaneet? Lähes alusta asti on ollut selvää, että neiti B tarvitsee eniten unta, neiti A siltä väliltä ja herra C vähiten. Maailman paras asia, eli unikoulu, toi meidät siihen kiitolliseen pisteeseen, että lapset käytännössä tipautetaan sänkyihin hakemaan unta. Sinne he sitten kuukahtavat.

Tapahtui kuitenkin näinä päivinä monta kertaa peräkkäin, että lapsia, niitä suuri-unisempiakaan, ei enää päiväunille mentäessä väsyttänytkään. Kello 12: laulamista, riemunkiljahtelua, valojen räpsyttelyä, katkaisimen teippaus kiinni-asentoon ja lisää laulua. Puolen tunnin päästä: jollottelua, rallattelua ja hieman turhautunutta yninää.

Varttia vaille yksi: joku kertoo yhä tarinoita, ja epätoivoinen äiti kertoo epätoivoista tarinaa omassa päässään. Nytkö ne jo lopettivat päiväunien nukkumisen? Ei, ei, ei!!! Miten tätä rallia kestää ilman päiväunitaukoa? Googlailua: ”Minkä ikäisenä lapsi lopetti päiväunet”. Jonkun taapero oli lopettanut vuoden ja yhdeksän kuukauden iässä. Meidän lapsemme ovat nyt vuoden  ja yhdeksän kuukautta. Ei, ei, ei!!! Kello 13: hiljaisuus.

Pedagogiikkaa pallomeressä

Lapset eivät onneksi ole lopettaneet päiväunien nukkumista. Niille on selvästi vielä paikkansa, mutta joku äkillinen tilapäinen tai pysyvä unen tarpeen väheneminen on tapahtunut. Lyhyidenkin päiväunien jälkeen illalla riittää virtaa, ja päikkäreille nukahtamisessa kestää reilusti pidempään kuin ennen.

Mikäs vaihe se tämä vaihe loputtomien lapsiperhevaiheiden maailmassa nyt on, ja miten siihen täytyy reagoida – vai olla reagoimatta?

PS: Muita merkittäviä tapahtumia tältä viikolta: löysin itseni pallomerestä käymässä syväluotaavaa tieteellistä keskustelua – eli selittämässsä tuntemattomalle 4-vuotiaalle, miten on mahdollista että ”nuo kaksi vauvaa” ja vielä ”tuolla tuo kolmaskin” ovat kaikki minun. Joo, saman ikäisiä, tai siis parin minuutin ikäerolla. No, ne olivat kaikki yhtä aikaa mahassa. Tässä mahassa, kyllä. Ja syntyivät yhtä aikaa. Tai siis, parin minuutin välein. (Hämmentynyttä tuijotusta silmät sepposen selällään. Taisi jäädä keskusteltavaa seuraavallekin oppitunnille.)

 

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.