Ollako vaiko eikö olla identtisiä?

Yksi kolmosista on pyllynpesussa, toinen sitterissä edessäni ja kolmas taistelemassa unta vastaan jalkojeni päällä. Mutta miten he tänne olohuone–aula -akselille tupsahtivat?

Kaiken järjen mukaan kävi niin, että kahden ja puolen vuoden ei oo -tarjonnan jälkeen on samalla kierrolla tärpännyt sekä alkionsiirrosta että luomuna. Siirretty alkio on jatkanut elämäänsä, ja sen lisäksi minulta on irronnut yksi munasolu, joka on hedelmöittynyt alkioksi. Jompi kumpi näistä alkioista on sitten vielä jakautunut kahdeksi. Tai sitten minulta on irronnut kaksi munasolua, joista kumpikin on hedelmöittynyt.

Vielä niinkin olisi voinut käydä, mutta ei käynyt, että siirretty alkio olisi jakautunut kerran ja toinen näistä vielä kertaalleen, jolloin kaikki lapset olisivat samaa sukupuolta ja identtisiä.

Arviot muuttuivat

Saimme ensimmäiset sukupuoliveikkaukset jo parin päivän päästä ensimmäisestä ultraäänitutkimuksesta. Tuolloin povattiin yhtä tyttöä ja kahta poikaa. Jokunen tutkimuskäynti myöhemmin yksi vauvoista oli tehnyt sukupuolenvaihdoksen, ja kaksi tyttöä ja yksi poikahan sieltä lopulta pölähtivät.

Saman sukupuolen edustajien identtisyydestä ei missään kohtaa ollut varmaa tietoa, joskin aivan alkuvaiheessa yksi lääkäreistä arveli kaikkien olevan suurella todennäköisyydellä epäidenttisiä. Syynä tähän oli, että heillä kaikilla oli omat istukat ja napanuorat. Sitten tuumailtiin, että kaksi voisivat kuitenkin olla identtisiä, jos alkio on jakautunut hyvin varhaisessa vaiheessa. Loppuraskautta kohti identtisyyskeskustelu pyöri enimmäkseen sen ympärillä, että vastausta ei tiedetä ennen syntymää, ja senkin jälkeen varmuudella vasta omakustanteisella geenitestillä. Jos tytöt olisivat olleet täysin erinäköisiä, olisi homma toki ollut selvä ihan testaamattakin.

Kuka tai ketkä ovat alkionsiirron ja ketkä luomuhedelmöittymisen seurausta? Sitä ei käsittääkseni mitenkään voida tietää. Vaikka lisääntymislääketieteen klinikan hoitajat kyllä omivat jo raskausaikana suurimman vauvan omaksi luomuksekseen.

Kamera ei valehtele?

Minun ja puolisoni mielestä kaikki lapset olivat ensiviikot ihan oman näköisiään – paitsi valokuvissa. Kamera jotenkin mystisesti muutti tytöt identtisiksi. Livenä aivan erilaiset kasvojen ja kehon mittasuhteet sekä heidän kokoeronsa tekivät mahdottomaksi heidän sekoittamisensa. Aivan kaikista kuvista sen sijaan emme varmuudella heitä jälkikäteen tunnistaneet.

Kolmen ja puolen viikon iässä tytöt alkoivat yhtäkkiä näyttää samalta ja meinasivat pelkkiä kasvoja tosielämässäkin katsoessa mennä sekaisin. Mitä isommaksi pienempi heistä kasvaa ja kuta enemmän somaa vauvanpyöreyttä kasvoihinsa saa, sitä enemmän he muistuttavat toisiaan.

Kerran aamulla totaalisessa unenpöpperössä erehdyin vauvasta. Ruokailu- ja vaipanvaihtolistalta tavailin väärää nimeä, kunnes huomasin sylissäni olevan siskokullan. Tämä oli poikkeus, ja lähes kilon painoerolla elämänpolkua ähisteleviä pikkuisia on hankala sekoittaa ilman unihiekoitettuja silmiä.

Näillä suuren kokoeron monikkovauvoilla voi käydä myöhemmin eri tavoin kasvun suhteen. Ero voi tasoittua iän myötä, tai yksi voi jatkossakin olla toista pienempi ja sirompi. Aika näyttää. Aika näyttää myös, varmistammeko koskaan identtisyysasiaa. Juuri nyt en näe sitä mitenkään merkityksellisenä, mutta voihan asia joskus alkaa kiinnostamaan – jos ei vanhempia niin lapsia.

Itse uskon tyttöjen olevan identtisiä. Veikkausta vahvistaa isomman tytön viikkojen takaisten valokuvien katseleminen. Samoja muutoksen askelmerkkejä pienempi seurailee viiveellä. Pakkaa sekoittavat ainoastaan erilaiset ilmeet, eleet ja luonteet.

Pikkuprinssi taas on täysin omannäköisensä. Piste.