Istun junassa. Olen matkalla ensimmäiselle viikonloppumatkalleni ilman lapsia. Olen aiemmin ollut poissa päiväsaikaan tai korkeintaan yhden yön. Herra C:stä olen ollut peräti viikon ja kolmen viikon mittaiset pätkät erossa hänen ollessa reissussa isänsä kanssa.

Jännittää. Ei lasten tai itseni puolesta, me kyllä pärjäämme. Lapsilla on isänsä lisäksi viikonlopun aikana seuranaan ihana hoitajamme, mummi ja ystävämme, joka myös entisenä vapaaehtoisenamme tunnetaan. Uskon osaavani nauttia omasta ajastani, kunhan vain lakkaan jännittämästä puolisoni puolesta. Olemme tässä kohtaa varmasti kumpikin väsyneempiä kuin pitkään aikaan. Lapset ovat olleet vatsataudissa, ja minulla on ollut aiemmin niin kovin voimaannuttavalla työpaikalla erityisiä haasteita. En oikein tiedä, tuliko matkani hyvään, huonoon vai hyvin huonoon saumaan. Riippuu ehkä katsojasta ja asenteesta.

Mammamatkakumppaniltani jos kysytään, niin ajoitus on varsin passeli. Hän laittoi eilen kuvan eteisestään: puoleksi juotu aamukahvi ja lattialla lojuva tahmeanpuoleinen kakkakasa. Saateteksti: ”Ihan kiva lähtä reissuun”.

Ontumista ja onnistumista

Seuraava pätkä hävettää. Mietin jopa etten kirjoittaisi mutta menkööt.

Minulla ei ole ollut aiemmin tapana kiroilla kovinkaan paljoa. Nykyiseen arkeen voimasanat ovat jotenkin pikkuhiljaa hivuttautuneet paineenpurkukeinoksi. Tuntuu ihan kamalalta, kun kaksivuotiaat (muuten) suloiset kolmoset toistavat kuorossa rumimmat lipsautukseni. Tai kun he iloisesti rallatellen treenailevat niitä sängyssä ennen nukahtamista. Joku ammattikasvattaja tai ihmismielen asiantuntija: arviolta kauanko pitäisi pystyä olemaan käyttämättä tiettyjä sanoja, että kaksivuotias unohtaisi ne? Tai siis, unohtaahan joskus? Miten muuten kuin oman suunsa saippuoinnilla menestyksekkäimmin kitketään ei-toivottuja sanoja?

Edellä mainitussa olen siis epäonnistunut. Hampaiden harjaamisessa, ykköslannistajani, olen lisännyt onnistumisia! Huomasin, että lapset sallivat joskus jopa muutamien sattumanvaraisten sutaisujen sijaan harjata hampaansa, kun annan heidän harjata samanaikaisesti omia hampaitani minun harjallani. Keskittyvät siihen suu auki ja unohtavat vastustella.

Meneehän tämä ohi?

Eri syistä olen viime aikoina puhunut eri ihmisten kanssa ikääntyvien henkilöiden muistin ja toimintakyvyn heikkenemisestä. Pystyn niin samaistumaan esimerkiksi ystävieni isovanhempiin. Kahden metrin matkalla keittiöstä kylpyhuoneeseen unohdan mitä olin hakemassa. Luen nimen paperilta ja kääntäessäni katseen olen jo unohtanut sen. En muista laittaa muistutuksia saati katsoa niitä. Hei, sinä aiemmin peräänkuulutettu ihmisyyden ekspertti: meneehän tämä ohi?

Kaipaan aivotoimintaani.

Olo on viime aikoina ollut kuin lastulla laineilla. Aalto tai tuulenvire tulee ja vie. Minä vikisen, vingun tai vihastun. Tai kuin oljenkorrella: mIkäs siinä on pellolla töröttäessä kun ei sada tai tuule. Olo on paikoin jopa petollisen tukeva, ja aurinkokin pilkahtelee. Mutta auta armias, kun tulee pienikin puuska…