Hyppää sisältöön

”No NYT olen nähnyt kaiken”

Julkaistu
”No NYT olen nähnyt kaiken”

Matkalla puistoon, keinu jo niskojen asennosta päätellen näköpiirissä. Kuva: Kirjoittaja

Ystäväni raportoi aina kaikki ”haastattelut” ulkoiltuaan lastemme kanssa, mikä on minusta herttaista – siis sekä ulkoilu että raportointi. Viimeksi joku oli ajanut ensin autolla kolmosrattaiden ohi nauraen ja päätään puistellen. Hetken kuluttua toinen autoilija oli iskenyt jarrut pohjaan ja kurvannut viereen. Ei ollut kuulemma ennen moista laitosta, kolmosrattaita, tavannut.

– No nyt minä olen nähnyt kaiken, hän oli virnistänyt iloisena ja esittäytynytkin.

Herra tiedusteli seuraavaksi, onko ystäväni perhepäivähoitaja. Kolmosten mahdollisuus ei siis vielä ollut käynyt mielessä. Hämmennys oli suuri, kun kysyjälle selvisi lasten olevan yhden ja saman perheen kahden ja neljän minuutin ikäeroilla syntyneitä pienokaisia.

– No NYT minä olen nähnyt kaiken!

Gelatoa ja kärsimystä

Kärsin muutaman päivän ajan jotenkin tavallista intensiivisemmin pakokauhun tunteesta. Tunnetta siitä, että olen nurkkaan ahdettu lasten kanssa. Mihinkään ei voi lähteä –mitään ei voi tehdä ilman järjetöntä vaivaa. Ei täysin totta, mutta noin mielessäni säännöllisesti puhellaan.

Kotona ja lähistön puistoissa pyöriminen pitkästyttää, mutta melkein mihin tahansa muualle on hankala lähteä, puhumattakaan muualla olemisesta. Puoliso olisi ollut valmis yhden yön mökkireissuun, mutta minä löin viime hetkellä jarrut pohjaan. Emme saaneet ketään apukäsiksi mukaan, ja jo valmiiksi väsyneenä ajatus kaiken kömpelömmin sujumisesta vieraassa ympäristössä ei houkuttanut.

Rentoutuminen vieraassa babyprooffaamattomassa ja aitaamattomassa paikassa olisi ollut hölmöläisen haave.

Kyllähän se ympäristönvaihdos olisi voinut piristääkin, mutta rentoutuminen vieraassa babyprooffaamattomassa ja aitaamattomassa paikassa olisi ollut hölmöläisen haave.

Erinäisiä lapsille suunnattuja tapahtumia tulee toisinaan huomioni piiriin, mutta ne harvemmin on suunniteltu kolmostaaperoystävällisesti. Aikani itsesäälittyäni ja kiukuttuani olen kuitenkin tänä viikonloppuna pystynyt keskittymään niihin asioihin, jotka ovat meille mahdollisia ja mukavia: eilen kyläily mummin luona ja tänään tuttavaperheen ison lapsiystävällisen pihan valtaaminen.

Ystävä ehdotti myös gelatobuffetia lasten kanssa. Melkein vastasin, sushibuffettraumatisoituna, että mennään vaan jäätelöbuffetiin – sitten kun helvettikin jäätyy. Anteeksi ja oikeasti kiitos kutsusta, ystäväni. Ymmärtänet.

Huojentavat halaukset

Säännöllisin väliajoin murehdin, olenko  vahingoittanut lapsiani kaikilla niillä kerroilla, kun olen ollut apea, vihainen väsynyt ja poissaoleva. Et ole, minulle vakuutetaan. Lapset ovat iloisia, luottavaisia ja hyvinvoivia, lohduttajat sanovat. Kuitenkin minua lohduttaa oikeasti vasta hieman se, kun lapset antavat lentosuukkoja rattaista. Tai kun yksi tulee spontaanisti halaamaan toista, kolmas liittyy seuraan ja lopulta kaikki nauravat, katsovat toisiaan, halaavat ja hekottavat taas. Tai kun neiti A silittää päätäni sanoen ”aitii”, ja sisarukset liittyvät silittelyjengiin.

Käytännössä hengitin appeeni yhdellä hönkäyksellä sisään.

Haavelin viimeksi itseni ravitsemisesta patiollamme. Sepä totutuikin yhden hätäisesti nautitun inkivääri-iltateekupin ja toisella kerralla jämäkaurapuurokulhollisen muodossa. Ihanaa. On hiljaista, ja ilta-aurinko lämmittää vielä hieman. Ei ole kiirettä mihinkään – paitsi että unohdin tämän kummallakin kerralla ja käytännössä hengitin appeeni yhdellä hönkäyksellä sisään. Muistutti siitä kerrasta, kun pikaruokailin seisaaltaan ystäväni keittiössä lasten syödessä kiltisti pöydässä.

– Voit kyllä istuakin, ystäväni tarpeellisesti ohjeisti.

Rauhassa syöminen vaatii harjoittelua – samoin puolison kanssa treffeillä käyminen. Romanttisista ja ei-niin-romanttisista treffeistä lisää toisella kertaa!

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.