Näin toivut uupumuksesta, terveisin kolmosäiti (2/2)

Vitsi, tietenkin. Sitä otsikko on, sillä jokaisen uupumistoipumistarina on omanlaisensa. Jotain yhteisiä kiinnekohtia sairastuneiden tarinoissa silti voi löytää. Jatkan nyt viime kerran teemalla kertomalla, mitkä asiat ovat olleet omia kivijalkojani matkalla parempaan vointiin.

Ulkoilu, ulkoilu ja ulkoilu. Elämämme (tai ainakin minun elämäni) on hiljalleen mennyt siihen, että varsinkin lasten kanssa ollessa sisällä oleminen on lähinnä piipahtamista, poislukien nukkuminen. Jännä nähdä, milloin siirrytään pihalle uinumaankin. Ulkona oleminen tekee ihmeitä hermostolle ja unelle. Ei kumma, että Ruotsissa puutarhaterapia on jo Kela-korvattava hoitomuoto.

Sosiaalisen piirin uudistaminen – ainakin tilapäisesti. Tapaamme lähinnä ihmisiä joiden kanssa näkeminen onnistuu melko spontaanisti ja lyhyellä varoitusajalla ja jotka tulevat toimeen ja auttavat lasten kanssa, vaikka vaan leikittämällä. Monilla heistä on omia lapsia, lähellekään kaikilla ei.

Etukäteen sovittujen menojen eliminointi niin paljon kuin mahdollista.

En osallistu oman vointini kustannuksella juhliin, vanhempainiltoihin tai vierailuihin. Osallistun niihin tilanteissa, joissa osallistuminen ei rasita minua kohtuuttomasti.

Mikä minussa on altistanut uupumukselle?

Kaikille monikkoäideille ei käy näin, sen ymmärtäminen oli kova mutta välttämätön paikka. Mikä minussa on altistanut uupumukselle elämäntilanteen ohella? Mitä voi tehdä toisin jatkossa?

Selkeä päivärytmi vaikka en ole työelämässä.

Löytää vanhat ja uudet asiat joista saa iloa. Käyn voinnin salliessa elvyttämättä vanhaa joukkueurheiluharrastusta, ja viimeisimpänä suunnittelen paluuta hevosten ja ponien elinpiiriin.

Kommunikoin nykyään selkeämmin lähipiirille mitä tarvitsen, en venytä rajojani tarpeettomasti.

Tekemisen määrän rajaaminen. Muutama asia to do -listalta per päivä on lasten- ja kodinhoidon ohella oikein hyvä. Tähän liittyen keskeneräisyyden sietäminen.

Tauottaminen. Tämä on monelle varmasti itsestäänselvyys, mutta minun se pitänyt opetella kantapään kautta. On täytynyt opetella lepäämään keskellä päivää, kun koko päivä ei muuten jaksa. Ennen kolmosraskautta ja lapsia heräsin aamulla, touhusin koko päivän, menin nukkumaan, nukuin hyvin ja sama alkoi alusta. Yhtäkkiä tämä ei enää toimikaan uupumuksen ja unihäiriön vuoksi.

Pienten (osa)saavutusten arvostamisen opettelu.

Priorisointi: elämä ei ole koskaan valmis, joten ei ole syytä kiirehtiä tekemään kaikkea saman päivän aikana. Tekemisen jakaminen eri päiville. Keskeneräisyyden sietämisen ja pienten (osa)saavutusten arvostamisen opettelu.

Lasten osallistaminen kotitöihin auttaa jo oikeasti, kun kolmoset lähentelevät viiden vuoden ikää. Se tuo myös toivoa ja näköalaa siitä, miten lasten kasvaminen helpottaa arkea koko ajan.

Lasten kasvaminen, heh, tämä on nukkumisjärjestelyiden ohella ollut merkittävin asia. Sepä onkin ainoa asia mikä muuttuu itsestään – kaikki muu on itse muokattava. Lasten vanhenemiseen ei niinkään voi vaikuttaa, mutta eipä sitä helposti voi sabotoidakaan. Kolmoset pystyvät pukemaan, ulkoilemaan, käymään wc:ssä ja syömään itsenäisesti. Se vapauttaa monia hetkiä ja muuttaa monia stressaavia tilanteita leppoisan tarkkailun paikoiksi. Lasten kasvaminen on myös lohdullinen ajatus silloin, kun mikään muu ei tunnu auttavan. Voi ajatella, että ainakin aika tekee lopulta tehtävänsä.

Tietenkin kaikesta muutoksesta ja toipumisesta huolimatta säännöllisesti väsyttää, lannistaa, ketuttaa, raivostuttaa ja höyrykin nousee sieramista. Tälläkin viikolla naapurit ja päiväkodin ohi kulkevat viattomat ihmiset saivat osansa, kun mekastin villeille lapsilleni.

Ilokseni huomaan, että tämä taitaa nyt olla sitä normaalia lapsiperhe-elämän haastetta, jota ei edes tarvitse hoitaa pois. Sellaista se vaan välillä on.