Naapurusto on herännyt henkiin — juuri kun olemme päättäneet muuttaa pikkuruisesta asunnostamme. Miten erilaista talvella ja muulloin voikaan olla! En edes tiennyt viereisessä talossa jo vuoden asuneesta ukrainalaisperheestä. Olen ehkä saattanut nähdä lapsista pipojensa alla vilauksen oman piponi alta, mutta vasta kevään tultua olemme päässeet juttusille. Kouluikäiset lapset leikittävät taloyhtiön sisäpihalla innoissaan kolmosia, ja kolmoset puolestaan kysyvät aina ulos mennessä kavereiden perään. Mietin, mitä kaikkea perhe on saattanut joutua kokemaan. Omat murheet kutistuvat taas hetkeksi.

Kuinka me sittenkään voimme muuttaa tästä pois?

Naapurissa asuu myös mies, joka on itse kolmonen. Heillä on lähes lastemme ikäinen poika, jota kolmoset innolla moikkaavat hiekkalaatikolla. Näiden ihmisten spontaani seura tuo vaihtelua ja iloa elämään. Alan miettiä, kuinka me sittenkään voimme muuttaa tästä pois. Tässähän on niin mukavaa, turvallista ja seurallista ulkoilla, ja pienessä asunnossakin lapset ovat sopivasti silmän ja korvan ulottuvissa koko ajan. Asumiskulut ovat myös verraten edulliset, etenkin näin keskeiseksi sijainniksi.

Ai niin, emme enää mahdu asuntoomme.

Päiväkoti- ja lainankilpailutuspaniikit

Toden totta, olemme muuttamassa omaan ja isompaan kotiin. Viimeisin viikko, puolitoista on ollut stressaava päiväkotihakemus- ja lainankilpailutuspaniikkeineen. Yksi kaupungin päiväkoti tiedotti jo olevansa täynnä. Jännittää, miten meille käy. Tiesin kyllä, että ihan viime tingassa ollaan sen asian suhteen liikkeellä. Nyt ei ole hyvä hetki oman vointini kannalta tälle, mutta ahtaus on jo aika ahdistavaa. Lisäksi päätös hoitajajärjestelyn lopettamisesta ja päiväkodin aloittamisesta syksyllä sisältää sen realiteetin, että tuskin milloinkaan muulloin kuin syksyisin saamme lapsia omalle alueelle ja kaikkia samaan päiväkotiin. Nyt tai ei koskaan. Tai, no, nyt tai vuoden päästä. Ja vuosi kurahousutoppapukujokasäänkenkävarastoa saunassa, kolmia nukenkärryjä ja potkuautoja olohuoneessa ja legolaatikkoa keittiön tasolla kuulostaa pitkältä ajalta.

Onnistuuko ylipäätään childprooffata koko uutta kotia?

Muutosstressini näkyy lapsille. Stressi tuntuu vieraalta ja pahalta, koska aiemmin elämässäni olen rakastanut muutosta ja kestänyt hyvin paineita. Lapset ovat levottomampia, ja etenkin iltaisin heillä  on turhautumista ja vaikeuksia unensaannissa. Itselläkin on ollut vielä tavallistakin vaikeampi nukkua.

Uudesta kodista on hämmentynyt ja varovaisen iloinen olo. Se pyörii paljon mielessä. Mietin tilaa, sisustamista ja uuden kodin sisäänsä kätkemiä mahdollisuuksia. Mietin kotia, jossa tavarat mahtuvat vaivattomasti niille tarkoitetuille paikoille. Kotia, jossa pyykkiteline ja potat mahtuvat olemaan yhtä aikaa paikoillaan. Mietin, osoittautuuko katastrofiksi asua isommassa kodissa 2,5-vuotiaiden kolmosten kanssa, kun he eivät olekaan joka hetki näköyhteyden päässä. Onnistuuko ylipäätään childprooffata koko uutta kotia? Voinko enää käydä pikaisesti suihkussa tai postilaatikolla lasten kanssa ollessani? Saadaanko piha aidattua järkevästi? Yritetään. Ainahan voi palata häntä koipien välissä pienempään.

Unelma legottomasta keittiöstä alkaa olla pelottavan lähellä. Viikko sitten perjantaina tuumasin vielä terapeutille, että ehkä meidän pitäisi vaan jatkaa asumista rivarikolmiossa. Laittaa lapset vastapäiseen päiväkotiin ja ulkovaatteet saunaan. Ei tehdä suuria muutoksia nyt. No, iltapäivällä teimme tarjouksen omasta kodista.

Vakaata etenemistä.