Perheemme on kaksikulttuurinen ja kolmikielinen. Tai oikeastaan kulttuureita on vielä kolmaskin, mikäli uskonto lasketaan kulttuuriseksi ulottuvuudeksi. Joka tapauksessa, se johtaa monenlaisiin tilanteisiin aina ällösöpöistä ärsyttäviin. Kielten kanssa tulee väärinkäsityksiä – ja kulttuurien vielä enemmän. Siitäkin huolimatta, että olen ollut kumppanini kanssa pian kymmenen vuotta yhdessä, ja lapsetkin ovat olleet mukana menossa siitä puolet. Kirjoitan tässä postauksessa juuri nyt mieleen tulevista monikulttuurisuuden hyvistä puolista. Kääntöpuoli on vuorossa ensi kerralla.

Makkaroita, jauhelihavartaita, sipuleita ja tomaatteja.

Hykertelin hyvästä mielestä toissaviikkoisena tiistai-iltana, kun kurkistin keittiön ikkunasta. Omat lapset kirmasivat ympäriinsä ystäväperheen lasten kanssa. Vilinään liittyivät kaksi naapurin tenavaakin. Pihan perällä puolison ystävä parturoi kolmannen kaveruksen hiuksia. Niin aikuisilla kuin lapsillakin oli mahat täynnä kodassa grillattuja makkaroita, jauhelihavartaita, sipuleita ja tomaatteja.

En muista, että yhteisestä ruokailusta olisi mitenkään sovittu, se vaan tapahtui. Puoliso pääsi lopuksi puiseen parturipenkkiin, ja lasten vuoro oli seuraavana päivänä. Heidät istutettiin puutarhapöydälle. Nips, naps, kiehkurat putoilivat. Sitten kutrit pääsivät osaksi lasten ulkoleikkejä.

Ei kantasuomalaisten kesken?

Tämän hupaisan maaliskuisen arki-illan idyllin tapahtuminen olisi ollut aika epätodennäköistä, mikäli perheemme olisi täysin kantasuomalainen, väitän kokemusteni perusteella. Monikultuurisuus on tuonut elämääni valtavasti enemmän spontaaneja, hauskoja kohtaamisia. Suomalaisten läheisten ja ystävien kanssa näkemiset suunnitellaan yleensä viikonlopuille ja viikkoa, kahta tai kolmea etukäteen. Maahanmuuttajataustaisten tuttavien kanssa puutalkoot, ruoanlaitto tai kulkupelin korjaus saattaa järjestyä viiden minuutin päähän.

Kantasuomalainen ystäväperhe pahoitteli, kun syntymäpäiväkutsu tuli niin viime tingassa – kolme päivää ennen h-hetkeä. Vakuutin, että meille tällaiset tilaisuudet sopivat paremmin kuin hyvin.

Ei se rakkautta tai välittämistä mittaa.

En väitä etteikö yhteisöllisyyttä olisi myös kantasuomalaisten parissa. Se vaan on keskimäärin… suomalaisempaa. Suunnitellumpaa, rajatumpaa ja hillitympää. Ja siinäkin on hyviä puolia, sitäkin kaipaan. Olenhan suomalainenkin. Kohtaamisiin tarvitaan kalenteria mutta ei korvatulppia.

Maahanmuuttajataustaiset ystävämme pussailevat, halailevat, naurattavat ja leikittävät lapsiamme yhdessä illassa enemmän kuin kantasuomalainen lähipiiri koko vuoden aikana. Ei se rakkautta tai välittämistä mittaa, erilaista kulttuuria ainoastaan.

Eri kulttuureista tulevien aikuisten juttuja kuunnellessaan lapset toivottavasti myös oppivat avoimiksi keskustelijoiksi. Suomalaisessa kulttuurissa on ainakin osin vielä tabuja puheenaiheissa: uskonto, raha ja politiikka eivät välttämättä sovi suuhun melko läheisissäkään suhteissa. Toisissa kulttuureissa on sitten toiset tabut tai tiedostamattomuudet, esimerkiksi mielenterveys.

Oma automekaanikko, ompelija ja kokki

Yhteisöllisyys maahanmuttajaystävien kanssa on myös sitä, että meillä on lähipiirissä kahden parturin lisäksi oma automekaanikko, ompelija ja kokki. Nyt loppukeväästä auton akun vetäessä viimeisiään tuttava oli käynyt huomaamatta pihassamme vaihtamassa aparaatin uuteen. Vetoketjut vaihtuvat, verhot lyhentyvät ja vartaat valmistuvat. Ompeluapua emme keskimäärin kaipaa keskellä yötä, mutta yhteisöllisyys näiden ihmisten kanssa merkitsee myös sitä, että aamukolmelta voi soittaa apuun. He saapuvat paikalle syytä kysymättä.

”Aamulla, illalla, yöllä, veli – milloin tahansa”, tapaa eräs puolison ystävä vahvalla aksentillaan muistuttaa olalle taputtaen. Tämä lausahdus lämmittää sydäntäni suuresti.

Ei monikulttuurisuus perheessä toki pelkkää ruusuilla tanssimista ole. Ensi kerralla vaahtoan pelttoorit päässä pää punaisena niistä nurjista puolista.