Olimme viime viikolla hautajaisissa.

Olikohan fiksua viedä lapset kirkkoon ja muistotilaisuuteen? Tätä mietin kolmosten testaillessa puukirkon akustiikkaa innokkailla äännähdyksillään. Yksi hihkaisi, toinen yhtyi ilonpitoon muutamaa penkkiriviä edempänä, ja kolmas kailotti vielä kovempaa. Seurakuntatalolla konttailtiin ristiin rastiin pitkin suurta salia retkeillen ja riekuttiin kiljahdellen syöttötuoleissa. Kuitenkin juuri nämä äänet ja vipellykset toivat eteenpäin menemisen tunnun jäähyväisiä tulvillaan olleeseen päivään. Tunteen siitä, että, kuten sukulaiseni asian hymyillen ilmaisi, ”homma jatkuu”. Näin itsekin ajattelen, mutta kaikenlaisia ajatuksia pulpahtaa mieleen omien lasten ollessa kyseessä.

Lasten, jotka jaksoivat uskomattoman hyvin pitkän päivän ja käyttäytyivät superreippaasti. Lasten, jotka eivät vielä tainneet miettiä surun olemusta. Minä sen sijaan mietin.

Jälleen kerran kysyin paljon ja vastasin vähän.

Voiko etukäteen edes surra?

Mitä se suru oikein on? Kuolemaan liittyvä suru. Onko se surua menetyksestä? Onko se surua siitä, että tätä ei enää tehdä, sitä nähdä ja tuota koeta yhdessä? Onko se surua siitä, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut? Onko se surua asioista jotka jäivät tekemättä? Onko se surua siitä, mikä jäi kaduttamaan? Onko se katkeransuloista surua siitä, miten ihania hetkiä oli – ja ei tule enää? Onko se surua siitä, näinä sekavina päivinä kun päässä velloo epätietoisuus, että käytinkö varmasti annetun yhteisen ajan oikein?

Kronologisessa järjestyksessä kuolema on nyt minua yhtä sukupolvea lähempänä.

Kuinka paljon se on surua menetetystä läheisestä ja kuinka paljon tuo tunne onkin kuolemanpelkoa? Onko se surua siitä, että vielä muitakin tulee kuolemaan? Onko se surua siitä, että minäkin tulen kuolemaan? Että kronologisessa järjestyksessä kuolema on nyt minua yhtä sukupolvea lähempänä.

Vähemmän se tuntuu olevan tätä, surua omasta kuolevaisuudestani. Enemmän suruun kätkeytyy pelkoa siitä hetkestä, kun seuraava rakas lähtee luotani. Ja onko tällainen surua ollenkaan? Koska voiko etukäteen surra? Vai onko sen surun nimi silloin pelko? Ovatko nämä tunteeni puhdasta surua vai onko ne palmikoitu paketiksi hämmennyksen ja kymmenen muun kanssa? Sen lisäksi, että suruni kadottaa välillä kokonaan sumuisesta näköpiiristään alkuperäisen surun kohteen.

Minulla on ollut tapana ajatella kuolemaa yleisesti, elämän rajallisuutta, ihan säännöllisesti ja vailla dramaattisuutta. Kysyä itseltäni, tekisinkö jotain toisin tai jäikö jotain  tekemättä tai sanomatta jos kuolisin huomenna. Elinkö arvojeni mukaisesti? Se tekee kiitollisemmaksi elämästä ja läsnäolevammaksi. Se pitää katseen olennaisessa.

Mutta kun kuolema tulee kylään, ihan iholle, on ainakin tovin aikaa hankalampi kääntää sitä voimavaraksi.

Tatti kylvyssä, toinen lukemassa

Joitain vuosia toinen läheinen henkilö kuoli. Hänen asuntoaan tyhjentäessämme nappasin seinältä muistoksi läheisen käsinkirjoittaman mietelauseen:

Jonain päivänä kuolen – kaikkina muina päivinä elän.

Se muistuttaa sysäämään katumisen ja pelkäämisen sivurooliin. On niin paljon elettävää. Ja lapset vasta siitä muistuttavatkin. Pomppiessaan kylpytuokion aikana ammeesta toiseen (kylvetämme heidät kahdessa ammeessa, ja neiti B istuu yleensä yhdessä kuin tatti A:n ja C:n seilatessa pursien väliä), näprätessään toistensa vaatteiden nappeja ja tarjoillessaan muita mieleenpainuvia pieniä hetkiä. Kuten toissailtana.

Uupunut herra C nukkui jo. Tuhisi viereisessä huoneessa poikkeuksellisesti ennen muita. Neiti B istui sylissäni, ja neiti A ”luki” asiantuntevan näköisenä sorminukkekirjaa maton toisessa päässä. Katselin kaikkia kolmea lastani. Yhtä mielessäni ja kahta silmilläni. Oli kaunista ja hiljaista.

Olin elossa ja kiitollinen.