Satuin tyttöjen kanssa arki-iltana koulun pihalle oikean suurperheen (meitäkin joskus sanotaan suurperheeksi) isän kanssa. Hänellä oli mukana 8 lasta, ja yhdeksäs tupsahti vielä lopuksi koulun ovesta ilmeisesti harrastuksesta. Jäin miettimään isän sanoja vielä pitkään sen jälkeen, kun heidän porukkansa oli jo pakkautunut minibussiin. Mietin myös, että kenties tässä olivat vain ne lapset jotka olivat mahtuneet ja halunneet mukaan – mistä minä tiesin montako kappaletta jälkikasvua kotona vielä odotti.

Kolmenkin kanssa tuntuu olevan liikaa liikkuvia osia.

Lyhyt keskustelu alkoi siitä, kun totesin nostavani 8 lapsen kanssa ulkoilevalle vanhemmalle hattua, sillä toisinaan kolmenkin kanssa tuntuu olevan itselle liikaa liikkuvia osia.

– Eihän siinä mitään, kun menee lasten ehdoilla. Mitään odotuksia ei saa olla, että millaista pitäisi olla tai mitä pitäisi tehdä, totesi erittäin, jopa ylimaailmallisen, rauhallisen oloinen isä.

Miten hän tekee tämän?

– Kato isi, kuului koko ajan jostain ilmansuunnasta.

Lisäksi joku pienimmistä oli lähes koko ajan rähmällään ja itki. Tai sitten isommat lapset kaipasivat apua voimistelutemppuihinsa. Miten tämä ihminen tekee tämän? Seurasin miehen ja perheen toimintaa nöyränä hämmennyksen ja valtavan ihailun vallassa.

Niin, miten hän teki sen? Ainakin hän oli sataprosenttisesti läsnä porukalleen. Hän ei stressaantunut kakofoniasta eikä vaatinut itseltään tai lapsiltaan yhtään enempää kuin oli realistista. Hän ei yrittänyt olla monessa paikassa yhtä aikaa. Hän ei myöskään katsonut kertaakaan puhelintaan, liekö oli edes mukana.

Hän ei korottanut kertaakaan ääntään – ei edes paimentaessaan porukkaa autoon. Se oli suoranainen ihme. Ihmeeltä totta puhuen tuntui myös se, että hänellä tuntui olevan mukavaa.

– Täytyy nauttia, hän totesi laumansa kanssa ulkoilusta.

Valitus, seis!

Olemista ostamisen ja tarkasti määritellyn tekemisen ja menemisen sijaan hän korosti myös.

– Elämä on mennyt niin materialistiseksi, isä harmitteli.

Samoin häntä harmitti se, että joku tuntui aina olevan valittamassa lasten leikkiessä metsissä ja rakennellessa majoja. Että valitus seis! Antakaa lasten leikkiä!

Häntäni on hiukan koipien välissä suhteessa tähän superisään, mutta ennen kaikkea tulee vieläkin hyvä ja inspiroitunut mieli häntä miettiessä. Mies tuskin tajusi, kuinka paljon arkinen kohtaaminen vaikutti minuun. Tässä sitä ollaan, useita viikkoja myöhemmin tätä tarinaa teille kertomassa. Kolmosäidille ollaan monesti pukemassa sankarin viittaa, mutta tämän tarinan heeros on ihan joku muu.