Mitä jäi kertomatta raskausajalta

Selailin muistiinpanojani ja huomasin, että monet asiat jotka halusin kirjata itselleni muistiin ja kertoa teille jäivät vaille valmista tekstimuotoaan raskausaikana. Tässäpä niitä.

Kerroimme kolmosraskaudesta tuttaville ja osalle läheisistäkin melko myöhäisessä vaiheessa. Eräs ystävä sai tietää penättyään kyllästymiseen asti, miksi yhtä lasta varten täytyy hankkia niin valtava auto. Toinen vauvojen mummoista tavallaan tiesi kertomattakin, koska hän oli nähnyt unta, että ”tulee enemmän kuin yksi”. Pari kaveria äkkäsivät, hoidoista kun tiesivät, kysyä heti raskaudesta kuultuaan napakasti: ”Montako?” Se siitä salailusta heidän kohdallaan.

Raskausaikana meillä oli tapana ”kiusata” todennäköisesti B:tä tai C:tä. Jokin jäsen, ehkäpä jalka, tykkäsi töröttää ihon läpi napani vasemmalla puolella aivan kosketustuntumalla. Poloinen joutui aina tökityksi kaivatessamme kosketustuntumaa. Anteeksi kaikki kerrat, kun herätin sinut tai keskeytin mitä tärkeää ikinä olitkaan tekemässä.

Yksösäidit kuulemma sanovat, että kaksi vauvaa olisi liikaa, kaksosäidit että kolme ja niin edelleen. Kuitenkin todistettavasti ihmiset ovat selvinneet esimerkiksi viidenkin kanssa, ja kahdeksaakin lasta on saatu yhtä aikaa. (En ole uskaltanut katsoa, onko selvitty) Viitoset on englanniksi quintuplets ja kahdeksan lapsen äiti octomom, opin.

Loppuraskaus yhdistettynä koronavarovaisuuteen oli erinomaista aikaa lämmitellä hiipuneita yhteyksiä sukulaisiin ja vanhoihin tuttuihin sekä penkoa omaa lapsuusmuistojen arkistoa, niin tavaroiden kuin mielenkin tasolla. Miten valtavasti upeita ihmisiä elämän varrelle onkaan siunaantunut. Ja mikä voimavara on voida elvyttää yhteyksiä vuosienkin jälkeen. Tapasin ennen syyllistää itseäni yhteydenpidon vähenemisestä. Nyt ajattelen näin: jos jokaiseen kaveriin ja tuttavaan elämän varrelta pitäisi jatkuvasti yhteyttä, ei mitään muuta ehtisi tehdäkään. Saisi nukkuminen, syöminen ja työnteko unohtua. (Niin kuin nyt varmaan on käymässä kuitenkin, mutta tarkoitan myös kolmosettomia ihmisiä) Toisekseen: yhteydenpito on kahden kauppa. Kummallakin on yhtäläinen vastuu ja mahdollisuus. Ja kolmanneksi: useimmiten ei ole myöhäistä ottaa yhteyttä. Yksikään ihmisistä joille laitoin viestiä tai soitin ei nurissut pitkästä katkoksesta, vaan vastaanotto oli ilahtunutta.

Pelkäsin ihan raskauden viime viikoilla usein vauvojen puolesta. Mietin, miten jaksan syntymän jälkeen, kun nyt jo olin niin (psyykkisesti) väsynyt. Miten jaksan pelätä heidän puolestaan vielä mahan ulkopuolisessakin maailmassa pärjäämisestä?

Sektio oli jo kertaalleen kalenteroitu raskausviikoille 33+0. Neuvottelin moneen kertaan päivästä lääkäreiden kanssa, ja pähkäilimme kuinka pitkälle uskalletaan raskautta venyttää. Tinkasin yhden lisäpäivän, joten sektion ajankohta oli 33+1. No, sitten aloin murehtia että entä jos jotain sattuu juuri tuona yhtenä ylimääräisenä päivänä, ja tästä sitten saan syyttää itseäni. Kaikenlaista sitä miettiikin. Varsinaisena ”lisäpäivänä” en oikein ehtinyt onneksi muistaa koko asiaa. Ja oli muuten kummallista, jotenkin luonnotonta, että oikeastaan sain valita lasteni syntymäpäivän kahdesta vaihtoehdosta.    

Puolisoa ei jännittänyt ollenkaan sektion lähestyessä, mutta hän ei saanut kahtena syntymää edeltävänä päivänä syötyä mitään. Ilmeisesti ihan sattumaa pelkästään.

Linkkaamatta raskausajalta jäi tämä artikkeli, siinä yhteydessä kun kirjoitin sisäelinten puristumisesta kasaan. Artikkelin keskiosassa on ilmiötä havainnollistava animaatio koko raskausajalta.

Kuulumisia vielä lyhyesti: vauvat pääsevät kotiin ylihuomenna! (Olen innostunut ja kauhuissani)

Kuulumisia vähän pidemmästi: tänään menemme alustavasti ensimmäistä ja viimeistä kertaa ”yövuoroon” sairaalaan. Käytännössä vauvojen huoneeseen tuodaan meille sängyt, oveen laitetaan Yöpyviä vanhempia -kyltti, ja sitten yritämme hoitaa homman parhaiksi katsomillamme selviytymisstrategioilla. Isommat vauvat painavat nyt noin kaksi ja puoli kiloa ja pienin kaksi kiloa. Kaikki ovat irti kaikista mittareista, monitoreista ja letkuista. Jollain varmaan tulisi vielä heistä mieleen pikkubroilerit, mutta meidän mielestämme he ovat jo hurjan isoja ja ihan tavallisen näköisiä vauvoja pyöreine poskineen ja pulleine mahoineen.