Haluaisin happireiällä varusteltuun ruumisarkkuun lepäämään, muistan miettineeni pahimpina aikoina. Olenko allerginen perheelleni, mietin myös. No, en ollut. Olin todella uupunut, unihäiriöinen ja (täysin edellä mainituista johtuen?) masentunut. Ruumisarkkuhaaveeseen ei liittynyt kuoleman toivetta. Halusin vain rauhaa, hiljaisuutta ja pimeää, koska kaikki ärsykkeet olivat liikaa.

Kun isäni siemen- ja äitini munasolu kohtasivat.

Mutta mistä koko uupumus oikeastaan alkoi? Se ei alkanut lasten syntymästä. Se ei alkanut riskiraskaudesta. Sen juuret ovat hetkessä, kun isäni siemen- ja äitini munasolu kohtasivat. En tiedä, voiko uupumustaipumusta biologisesta näkökulmasta periä, mutta jo kohdussa elin osana tietynlaista todellisuutta. Todellisuutta, jossa ensisijainen hoivaajani, äitini, laittoi aina perheen tarpeet omiensa edelle ja jopa ohitti ne täysin. Ei ollut happimaskia ensin omilla kasvoilla.

Helppo, huomaamaton, vaivaton

Olin luonteeltani kiltti (tai opin kiltiksi, kuka tietää) ja opin helposti asiat. Ympäristön reaktiot vahvisti suorittajuutta minussa: hyvä, olet helppo, huomaamaton, vaivaton. Vanhemmat, päiväkoti, koulu, korkeakoulu, urheiluvalmentajat – kaikki taisivat hihkua riemusta helposti muovailtavan materiaa

En muista ikinä saaneeni positiivista palautetta oman mielipiteen esittämisestä tai omien rajojen pitämisestä. Kerran tein poikkeuksen uskaltautuessani koulussa toteamaan, että ei kannata ostaa suksia pelkästään koulun muutaman hiihtokerran vuoksi. Jouduin opettajainhuoneeseen puhutteluun uhkaavan aikuisrivin eteen.

Opin olemaan kuuntelematta itseäni.

Opin siis miellyttämään, suorittamaan paljon ja hyvin, hylkäämään omat rajani tai vähintään joustamaan niissä ja olemaan kuuntelematta itseäni. Hylkäämään itseni. Nämä ovat ne asiat, jotka ovat ensisijaisesti johtaneet uupumukseen. Ei riskiraskaus, kolmoset tai unihäiriö.

Nyt haluan voida näkyä, kuulua ja pitää omat toiveeni ja rajani. Haluan, että lapseni oppivat saman jo pienenä eikä vasta nelikymppisenä. Että he riittävät. Siksi naurankin itsekseni ja kehun nurkan takana lapsiani (etenkin tyttöjä, koska tytöillehän tätä miellyttäjän roolia eniten kaupataan), kun päiväkodista tulee noottia että he ovat olleet hieman villejä ja tehneet mitä lystänneet.

Niin sitä pitää!