– Ihmetteletkö, miksi äitillä on niin isot korvat? Jotta kuulisin teidät paremmin, huutelin kolmosille kuulosuojaimet päässäni heidän huutonsa yli neuvolaan lähtöä tehdessä.

Kaikki kolme kiljuivat pukiessa suoraa kurkkua. Avuksi tullut ystävä oli juuri aiemmin kertonut, miten innolla hän edellisenä päivänä oli reissua odottanut.

– Nyt ymmärrän, miksi olit niin innoissasi, huusin huudon yli.

Hiljaisuus laskeutui kärryttelemään päästessämme. Raastinrautaitku kertaa yksi alkoi noin viidenkymmenen metrin päässä. Tämä äiti tarvitsi hermolomaa, joten ystäväni pukkasi kärryjä edellä minun nautiskellessani aurinkoisesta päivästä noin sadan metrin päässä taka-alalla – ilman kuulosuojaimia. Kun äänivaara oli ohi, ystävä viittilöi minut kulkemaan heidän rinnalleen.

Näinkin yksinkertaisin keinoin voi näemmä luoda kolmosperheessä omaa aikaa päiviin. Ilmaa. Rauhaa. Tyyneyttä. Lintujenliverrystäkin.

Kotona pidän usein tuplakuulonsuojausyhdistelmää (korvatulpat + pelttoorit) etenkin äänekkäimpien iltaitkujen aikana. Minun on helpompi olla rauhallinen tai olla menettämättä malttiani täysin, kun mökä ei kantaudu korviin aivan niin isolla volyymilla. Suojaus blokkaa myös kohinaa, joka rauhoittaa vauvoja muttei minua. Kohinana toimii nyt hiustenkuivaajan sijaan sen ääni Youtubesta tai radion kanavaton taajuus.

Kolmosten pukeminen palkitaan

Itse neuvolareissu meni hyvin. Siellä rymistelemme aina huoneeseen asti junallamme vastoin kaikkia ohjeistuksia, koska muukaan vaihtoehto ei oikein toimi. Sitten pahoittelemme jälkeen jäänyttä loska- tai hiekkavanaa vuodenajasta riippuen ja saamme armahduksen. Rokotteita ja elämäntapaohjausta 7-, 8- ja 8-kiloisille. Hämmentävää, miten identtisessä tahdissa epäidenttiset isommat vauvat kasvavat! Heillä ei varmaankaan koko raskaus- ja tämänpuoleisaikana ole ollut yli 50 gramman painoeroa.

Eilen kävimme minimatkalla isomummon ja tuttavaperheen luona. On aina oma operaationsa lähteä, mutta yleisesti se palkitaan. Jokainen vaatekerros, kaukalonroudaus ja -kiinnitys sekä lähtöitku olivat sen arvoisia. Olimme odotettua pidempään matkoilla, kun vauvat jatkoivat toiseen matkakohteeseen pysähtyessämme unia, ja puhelimet tuurasivat itkuhälyttimiä. Autoradio päälle ja välillä tuttipuolloa suuhun, niin kykenimme kyläilemään vielä yli tunnin. Illalla puolikymmeneltä totesin olevan harvinainen ilta, kun hermot eivät vieläkään olleet superkireällä.

Tekee hyvää kokea vauvojen kanssa elämää oman korttelin ulkopuolella. Kaipaan muita ihmisiä.

Ryhmiä.

Toisten koteja.

Keskusteluita toisten kodeissa.

Muiden pihoja.

Vaihtuvia maisemia.

Pienet retket muistuttavat, että askel kerrallaan viisikkomme voi suuntautua enemmän ulkomaailmaan.

”Mun täytyy kävellä näin”

– Mistä se tietää, että istun?

Tämä on ollut vakiokysymys väsyneiden jalkojemme monikkoperheessä. Niin, mistä se vauva tietää että istun enkä kävele? Vaikka tömpsyttelisin istuallaan mestarimaisen kävelyimitaation, niin aina alkaa itku originaalien askeleiden lakatessa.  Yhtenä uupuneena iltana mielessäni alkoi soida Anssi Kelan Nummela-kappale, ja uupumus vaihtui hetkeksi hihittelyyn.

Mun täytyy kävellä näin

Mun täytyy kävellä näin

Kun jotain herää sisälläin

Muita sattumuksia ja ajatuksia noin viimeiseltä viikolta:

Ovellamme kävi pariskunta hakemassa hoitotasoa (wau! vauvat eivät kohta enää mahdu siihen tai äitiyspakkauslaatikoihin, ja mööpeli saa tehdä tilaa pinnasängyille) ja muuta vauvakampetta. Heidän lapsenlapsensa odotti vauvaa. Eipä siinä muuten mitään ihmeellistä, mutta tieto raskaudesta oli tullut tulevalle äidille nyt, ja laskettuun aikaan oli kolme viikkoa aikaa. Ja minä kun luulin, että kolmoset oli jymy-yllätys!

Resurssit eivät riitä takaamaan monia hyviä päiväunia päivässä kaikille kolmelle vauvallemme. He nukahtavat eri aikoina ja eri kerroilla eri tavoin ja eri paikkoihin. Ikäviä iltamia on aiheutunut huonoista päiväunista, mutta, tadaa!

Mikään ei ole muuttunut, ja samalla kaikki on muuttunut.

Päätin ottaa tavoitteeksi, että jokainen (vauva, parhaassa tapauksessa myös joku aikuinen) nukkuu yhdet pitkän päiväunet päivässä. Sen pystyy tällä henkilöstömitoituksella takaamaan. Sen verran pystyy venymään, vanumaan, vaunuttamaan ja vaikka päällään seisomaan jokaisen kanssa kerran päivässä. Heiluttamaan, kärryttämään, kantamaan, työntämään toistuvasti pulloa suuhun. Strategian selkeytyminen omassa päässä tuottaa valtavaa huojennusta, vaikka homma ei aivan sataprosenttisesti näin menisikään. On jotain mihin tähdätä ja jotain mihin olla tyytyväinen.   

Kukin vauvoista nukahtaa toisinaan jo ihan itse. Esimerkiksi neiti A eilen isomummon sängylle maailmanomistajan näköisenä kädet levällään, ja juuri äsken neiti B leikkimatolle samaan asentoon ja herra C vaunuun hiustenkuivaajakonserttiin.

Voipi olla, että puolisokin menestyy näistä lähtökohdista päivän töissään: vauvojen kynsien ja nurmikon leikkuut.