Mainitsin aiemmissa teksteissä kulttuurieroista suhteessa yhteisöllisemmästä elämäntavasta tulevaan puolisoon ja tämän perheeseen. Lisää on tullut mieleen.

Vastapalloon.

Osunut hermoon.

Opettanut.

Ärsyttänyt.

Laajentanut ymmärrystä.

Suomalaisittain tyypillinen tapa pitää lapset tietyissä rutiineissa ja aikatauluissa ei suinkaan ole tunnettu kaikkialla. Perhe elää tavallaan, ja lapset tulevat siinä sivussa. Nukkuvat ja syövät yhtä säännöllisesti tai epäsäännöllisesti ja yhtä vaihtuvissa puitteissa kuin muukin perhe. Valvovat myöhään, nukkuvat pitkään.

Minulla meni hetki tajuta, että tämä ei kai ole yhtään sen huonompi systeemi. Tähänkin lapset tottuvat. Tästäkin tulee tavallaan  omanlainen rutiininsa. Siihen en kuitenkaan lähtisi, että vuoropäivin tai -vanhemmin tehdään noin ja sitten taas näin. Empiirisen tutkimukseni valossa se aiheuttaa sekavuutta kautta perheen.

Nämä kaikki ovat yksinkertaistuksia ja yksittäisiä ajatuksia. Asian kunnollinen käsittely vaatisi paljon rivejä. Tutkimustuloksiakaan en ala tässä analysoimaan, ja ajattelen myös, ettei kaikissa perheissä ole olosuhteidenkaan vuoksi mahdollista omaan huoneeseen, säännölliseen päivärytmiin ja niin edelleen.

Mielipiteen ja kosmetiikan paikka?

Kulttuuriero on myös siinä, miten herkästi omia mielipiteitä tarjotaan. Ihanat ihmiset yrittävät ihanasti auttaa, mutta kyllä minä silti koen sen liiallisena joskus. Esimerkiksi, kun olohuone on illalla täynnä väkeä, on lapsille ajankohtaan nähden mielestäni ihan liikaa äksöniä, ja jokainen aikuinen tarjoaa omaa ajatustaan sopivasta nukkumaanmenoajasta.

Epäkunnioittavaa meitä vanhempia kohtaan, on ensireaktioni.

Auttaahan he yrittävät, ymmärrän sitten.

Hammasta purren huoneesta ulos marssimisen jälkeen minulla on tilaisuus opiskella pois tavasta, jota itsekin suomalaisuudessa aina soimaan. Että identifioidutaan niin voimakkaasti asiaan tai mielipiteeseen ettei kyetä hermostumatta asioista keskustelemaan. Otetaan itseensä.

Tällainenkin koulu on siis käynnissä.

Kosmetiikka, hajusteet ja korvien rei’ittäminen koruja varten pienillä lapsilla ovat myös asioita, joihin itse suhtaudun huomattavan pidättäväisesti verrattuna puolison kulttuuriin. Ja sellaisenkin tavan olen hänen kulttuuristaan tulevilla huomannut, että kun lapsi alkaa kiukuttelemaan, kitisemään tai pitämään kovaa ääntä, vastaa moni aikuinen tähän vastamelulla.

Paukuttaa, laulaa, koputtaa.

Luoda lisää ääntä.

Itselle luontainen reaktio on pyrkiä vähentämään hälyä tilanteessa. Olla hiljaa. Jos nyt ei sitten täysin käämit käryä.

Matkoille oli päästävä eikä hävetä

Sain hiljattain kommentin lukijalta liittyen unikouluun ja matkailuumme.

Kommentoija:
Lasten kiduttamista! Tottakai ne lakkaa itkemässä, kun huomaavat ettei kukaan välitä. Tulevaisuuden sairaseläkeläisiä masennuksen vuoksi.
Vielä voisit parantaa vanhemmuuttasi.
Matkoille on päästävä, vaikkei omaa lastaan kykene hoitamaan. Hävetkää!

—

Hei! Ja kiitos kommentista. En itsekään hyväksy unikoulua jossa lapsen annetaan yksin huutaa, väsyttää, itsensä uneen. Meillä käydään max. kolmen minuutin välein rauhoittelemassa ja tarpeen mukaan sylittelemässä. Usein näissä pistäytymisunikouluissa neuvotaan venyttämään väliä viiteen, kymmeneen, jopa 30 minuuttiin. En ole tätä halunnut tehdä.

Toinen (kolmos)vanhempi ehkä jaksaa enemmän, mutta henkilökohtaisesti ei ole voimavaroja kolmen lapsen kädestä pitäen nukuttamiseen. Vanhempien väsymys, uupumus, masennus altistavat myös lasta psyykkiselle oireilulle. Tasapainoiluahan se on, koko perheen hyvinvointia ajatellen. Maallikkona ajatellen myös, että itsenäisen nukahtamisen taitokin voi tuoda lapselle turvaa esimerkiksi yöllä herätessä.

Matkustaminen ei sinänsä meidän tapauksessamme liity unikouluun, sen olisimme toteuttaneet myös ilman matkasuunnitelmia. Sen verran rankkaa nukuttamisen ympärillä pyörivä arki oli. Toki unikoulutus helpotti matkalla oloa, eikä ilman sitä ehkä olisi tullut reissuun lähdettyä.

Iloa talveesi!
Kirjoittaja

Uhka vai mahdollisuus?

En ole teflonia. Ikävältähän se tuntui lukea kyseinen kommentti.

Pointtien läpi käyminen oli kuitenkin enemmän mahdollisuus kuin uhka. Kohta kohdalta tavasin ja mietin, seisonko tekojeni takana koko perheen hyvinvointia varten peilaten. Seison. Ehkä joskus tulevaisuudessa erilaisen tiedon ja kokemuksen valossa ajattelen toisin, ehkä en.

Mietin myös nyt jälkikäteen, tuliko otettua liiankin puolusteleva asema avaamalla omia perusteita. Toisaalta, paljon muutakin  olen täällä avannut. Joten miksipä ei.

Myrsky runteli eilen Istanbulia. Meidänkin alueellamme lenteli kaikenlaista pientä sälää, mutta pahimmat vahingot sattuivat muissa kaupunginosissa. Ystävä sattui tulemaan juuri eilen luoksemme, ja lentokoneella meni aikaa päästä laskeutumaan kentän yltä kaartelemasta.

Loppu hyvin, ja jinnihuone on nyt asutettu!