Maata näkyvissä, hiiohoi! Tämä oli päällimmäinen tunne kärrytellessä eilen herra C:tä päiväkotiin. Muut olivat vielä sairastuvalla, mutta yhdenkin lapsen paluu perusarkeen tuntui valtavalta loikalta viikon potemisen jälkeen. Raitis ilma herätteli vähintäänkin lievästi aivokuollutta pääkoppaani ja lamaantunutta kehoani.

Humpsahdin kollektiivisen sairastamisen aikana harmaaseen, tahmeaan koloon. En jaksanut siivota muuta kuin oksennukset pois. Ruokaa ei tarvinnut tehdä, kun kukaan ei voinut syödä. YouTube oli välillä päällä yötä päivää, ja tulin allergiseksi niille lastenrallatuksille. Joiden juonet ja viesanat osaan nyt ulkoa. Tähänkö tämä elämä valuu?  Ja toisaalta: No niin, nyt saat olla kaikessa rauhassa kotona (enimmäkseen hyväntuulisten, joskin ripuloivien ja oksentavien) lastesi kanssa. Mikset nauti yhteisestä ajasta? Kyllä, tällaisellakin syyllistämisellä onnistuin hetkeksi kurjistamaan omaa tilannettani. Onneksi viisas ystävä puhui minut äkkiä pussiin.

Tällaisen, kirjaimellisesti kakkamyrskyn, keskellä iski myös jokin itsesuojelumekanismi. Kun molemmat vessanpöntöt ja kaikki ämpärit ovat välillä varattuja, joku yksi pieni oksennuslammikko jossa pyörii lapsia ja leluja ei tunnu missään. Jaahas, pyyhkäistäänpä pois. Homma jatkuu.

Piiri pieni pyörii

Muutaman kerran tuskastuin tahmeuteen niin, että riuhtaisin itseni siitä irti parinkymmenen minuutin käsipainohikitreenillä. Helpotti hetkeksi. Tiedätkö muuten sen tunteen kun yrität tehdä hetken jotain rauhassa ja kaksi lasta juoksee hippasta ympärilläsi ja kolmas koittaa kiivetä selkääsi työnnettyään ensin sormiaan korvaasi? Minä tiedän. Hyvä testi keskittymiskyvylle.

Vatsataudin loppumetreillä lapsille napsahti flunssa. Mahatauti oli kolmosilla oudonsorttinen: oksennus. Yksi iso tai pari pientä pulautusta. Pari päivää väliä. Yksi tai kaksi oksennuskertaa. Omassa vatsassa kiersi, ja tauti kiersi, kiersi ja kiersi meitä kaikkia. Huijasi menneensä ohi, palasi sitten. Ähäkutti, en mene koskaan pois, se tuntui ilkkuvan.

Mitä kaikkea seuraavaan kymmeneen tuntiin sitten mahtuisi?

Mutta meni se. Ja lapset olivat jälleen kerran reippaita ja aikuiset äärirajoilla. On uskomatonta, miten oksentamisenkin lomassa ehditään aamukymmeneen mennessä leikkiä kissaa, koiraa, siirtotarroilla, naruleikkejä, vaate- ja kenkäleikkejä, piirtämistä, muskaria, HopLopia ja autoleikkejä. Väsytti ja hengästytti sekä suorastaan huimasi ajatus siitä, mitä kaikkea seuraavaan kymmeneen tuntiin sitten mahtuisi.

Tänään kaksi kolmesta kokosi innokkaana ennen aamuseitsemää palapelejä ja pääsi sitten päiväkotiin kolmannen vielä levätessä flunssaansa pois. On hiljaista. Matotkin uskalsin laittaa paikoilleen, luotan yökkimisen olevan tältä kertaa paketissa. Eilisen raivosiivouksen jälkeen on ihanan puhdasta, raikastakin oli ennen juuri tapahtunutta savustusta. Viiden euron länsisaksalainen leivänpaahtimemme syttyi ruisleipineen kaikkineen palamaan ja lepää nyt hangessa.

R.I.P.