Ei, ei, ei. En hyväksy, että eilisestä olisi lähtenyt taas liikkeelle alamäki. Yhden päivän notkahdus vain, nimeän sormet ja varpaat ristissä. Ennenkin on jätetty päiväunet väliin, ja ilta on sujunut ihan mukavasti. Miksei nyt? Miksi neiti B huusi hysteerisenä melkein koko iltapäivän ja illan? Mikä oli toisin?

Ai niin, juurihan vannoin itselleni, että en käyttäisi energiaani lasten käytösmuutosten takana oleviin salaliittoteorioihin. Että laittaisin säästöliekin päälle ja ajattelisin yksinkertaisesti: nyt on tällaista.

Yritän saada hyvät syklit venymään ja huonot kutistumaan.

Unenlaatuni on kääntäen verrannollinen päivän stressiannoksen määrään, eli viime yönä heräsin ehkä kolmekymmentä kertaa. Nyt silmiä kirvelee, ja mieli meinaa vaellella mustille poluille. Muistutan itseäni, että tämäkin olotila väistyy. Aina ei ole lapsiperhearki kivaa ja tasaista, mutta kuopan syvyyteen voi vaikuttaa myös omilla toimilla ja ajatuksilla. Lumipalloefekti on huiman nopea niin hyvässä kuin pahassakin, ja kaikki lähtee kertaantumaan yhdestä (epä)onnekkaasta hetkestä. En utopioi täydellisistä päivistä, vaan yritän saada hyvät syklit venymään ja huonot kutistumaan.

Eilen meinasi tilanteen väistyessä jo vähän naurattaa hetki hermojen kireimmillään ollessa. Väsynyt (yön lapsia nukuttanut) puoliso luki melkein yhtä väsyneiltä kasvoiltani, että kuppini alkoi olla piripinnassa.

– Laitetaan nyt ne lapset nukkumaan, hän äyskäisi ääntään korottaen.

– Ei voi, kun tällä tulee vielä verta huulesta. (Neiti B kaatui kaiken kukkuraksi juuri ennen nukkumaanmenoa). Äläkä huuda minulle.

– No kun sinä alat kohta huutamaan, puoliso puolustautui.

Huutaa, koska minä alan kohta huutamaan.  Voi meitä!

Valmis valjastamaan?

Minua on tähän asti naurattanut ajatus taaperoista valjaissa kuin kissat ja koirat konsanaan. Nyt olen kuitenkin alkanut tosissaan harkitsemaan sellaisten hankkimista. Kimmoke tuli siitä, kun kylästely tutussa kerrostalossa ei enää sujunut turvallisesti yhden aikuisen voimin.

Kolmoset keksivät pitkillä käytävillä juoksemisen ja huutamisen riemun.

Menomatkalla kulkivat nätisti kuin kolme pikkuankkaa äitiankan perässä, mutta kotiin lähtiessä olinkin helisemässä. Turhaa oli huhuilu ulko-ovelle, kun kolmoset keksivät pitkillä käytävillä juoksemisen ja huutamisen riemun. (Mistä tuli taas mieleen haave isommasta kodista, meillä kun ei oikein mahdu juoksemaan. Linna tai kartano omalla liikuntasalilla olisi kiva.) Kun pakitin ulko-ovelta käytävään, oli kaksi lapsista jo ehtinyt portaisiin ja kolmas menossa. Sain onneksi kaikki käden ulottuville ja alas. Asetuin x-asentoon portaiden eteen ja soitin samalla kaveria tulemaan yläkerrasta avuksi. Sitten yksi juoksija naps kerrallaan autoon.

Märkä tammikuu muistuttaa, että kausi vaihtuu kohta taas ja, aivan yllättäen, kurapuvut, kumpparit ja kevätkengät ovat kutistuneet. Vastahan mietin, että mitä minä hölmö jo näin isoja kumppareita täältä kirpputorilta haalin. Nyt ne ovat jo pieniä.

Monikkovanhemmuus jos mikä on välineurheilua.