Lasteni Suomi on rasistinen maa (osa 2)

Monikulttuurisuus on Suomessa jo arkipäivää ja rasismi pitkälti historiaa, ajattelin idealistisesti ennen arjen jakamista puolisoni kanssa. Ja mitä vielä! Silmälappuni alkoivat pian raottua tapaus kerrallaan ja oma sinisilmäisyys nolottaa. Nämä esimerkit saavat miettimään kaksikulttuuristen ja -kielisten lastemme tulevaisuutta Suomessa — tai muualla.

Työnhaku oli puolisolleni ensimmäiset vuodet tuloksetonta. Edes äärimmäisestä työntekijäpulasta kärsiviltä aloilta hänen viesteihinsä ei vastattu tai työhaastatteluun ei kutsuttu. Hän olisi ollut valmis tekemään ihan mitä tahansa työtä, mutta työpaikan löytämiseen meni silti vuosia. Tärppäys tuli vasta suomalaisen välikäden kautta yrityksestä, jossa oli valmiiksi hyvä kokemus ulkomaalaisen palkkaamisesta. Ensimmäisen työpaikan jälkeen työnhaku on ollut haastavaa mutta jossain määrin helpompaa.

Lasten sukunimet mietityttivät. Mietityttävät vieläkin joskus. Lapsilla on isänsä sukunimi, minulla omani. Lasten etunimet ovat suomalaisiksikin luokiteltavia mutta myös kansainvälisesti toimivia, eli on hieman katsojasta kiinni tulkitseeko hän lapsemme nimen koti- vai ulkomaiseksi. Täysin suomalainen nimi on tutkitusti valtava etu työmarkkinoilla. Tästäkin syystä mietimme ennen nimien antamista, kannattaisiko sukunimen olla minulta. On kuitenkin puolisoni kulttuuriperinteiden mukaista antaa jälkikasvulle isän sukunimi, ja minulle tämän perinteen kunnioittaminen sopi. Ja ehtiihän nimeä vaihtaa vaikka moneen kertaan, jos Suomi ei kerta kaikkiaan ehdi muuttua lasten työn- ja asunnonhakuikään mennessä. En haluaisi antaa ennakkoluuloisille periksi mutta en myöskään vaikeuttaa lasteni elämää.

Ikinä en muista joutuneeni perustelemaan maassaoloani.

Suomessa olemisen kyseenalaistaminen. Puolisoni on lukuisia kertoja joutunut kertomaan, joskus uppo-oudoillekin, miksi hän on tullut Suomeen. Tähän en laske mukaan hyväntahtoista uteliaisuutta, jota olen itsekin kohdannut maailmalla. Olen matkustanut paljon, ja ikinä en muista joutuneeni perustelemaan maassaoloani. Länsimaisen ihmisen etuoikeudet herättävät minussa sekä kiitollisuutta että kuvotusta. Toisen liikkuvuuden kyseenalaistaminen on erittäin helppoa, kun omassa taskussa on maailman kolmanneksi paras passi. Suomen passilla voi reissata lähes minne haluaa ja muuttaakin melko näppärästi moneen paikkaan. Käydä vaihdossa, tutkia maailmaa ja työskennellä ulkomailla. Suurin osa maailman väestöstä ei ole näin onnekkaassa asemassa.

Lääkärissä käynnin jälkeen puolisoni lausunnoissa on ollut toinen toistaan epäolennaisempia tai suorastaan asiattomia kommentteja, myös puolison taustaan ja ei lainkaan oireisiin liittyen.

Kauas on tultu siitä, kun paikallislehdessämme uutisoitiin 50- tai 60-luvulla kylänraitilla kävelleestä tummaihoisesta henkilöstä. Tai kun äitini aapisessa kerrottiin kuvan kera tummahipiäisen ihmisen ”pesevän kasvojaan, puhdistumatta milloinkaan.” Perillä ei kuitenkaan olla vielä.

 Entä mitäpä meinaan tehdä näille asioille? Jaa-a. Toivoa, että aika avaa ihmisten ajattelua. Yrittää itse avata ihmisten ajattelua tarjoamalla vuoropuhelun mahdollisuutta monikulttuurisen perheen edustajana. Laittaa sormet ja varpaat ristiin, toivoa kovasti ja tarvittaessa täytellä maistraatin nimi- tai muuttolomakkeita.